Ruoka voi tyydyttää niin monella tavalla II

Tänään menimme perinteisesti lounaalle. Perinteisestilounaallemeno tarkoittaa sitä, että ollaan kahdestaan ja joku pyytää. Ystävämme Turussa pyysivät. Ehkä voisi puhua myös uhoamisesta. On nimittäin niin, että täällä Turussa on aika monta hyvää ravintolaa. Minä en niitä tunne, mutta nuo isot pojat ja tytöt ovat kertoneet. Yhden voisin mainitakin: tintå. Se on viihtyisä ja siellä saa hyvää pitsaa. Tänään emme menneet sinne, menimme ystävillemme. Opiskelijapariskunta asuu Turun Puutarhakadulla pienessä sievässä kaksiossa ja kuuntelee Spotifystä Pavarottia. He lupaavat, että heidän pitsansa on parempaa kuin Tintån pitsa, joka kuulemma, näin nuo italialaista ruokakulttuuria harrastelevat ystävämme tiesivät kertoa, on lähinnä napolilaista pitsaa kaikista Turussa saatavilla olevista pitsoista. Näillä eväillä astumme sisään, ja tulemme samalla huojuttaneeksi tekstin tempusta ihan sinne ja tänne ja tuonne. Sanottakoon vielä tämän kappaleen puolella, että Tintån pitsa on erinomaisen hyvää. Ei voi känkystä puhua.

Mutta ystäviemme pitsa on napolilaista pitsaa. Siinä maistuu tomaattikastike "joka purasulla" kuten kokki tänään lupasi ja näin tosiaan tapahtui. Sillä ei sellaista kehtaa kukaan kokki luvata, jos toinen samalla vieressä pureskelee pitsaa. Silloinhan siinä pitää olla sitä kastiketta just kun noin kerran sanotaan. Ja oli sitä, ja se maistui. Olivat tehneet sen kastikkeen itse. Oikean reseptin löytämiseksi oli koluttu käytännössä kaikki mahdolliset säilykkeet, joissa oli kuorittuja tomaatteja, kaikki mahdolliset oliiviöljyt ja muuta. Ehkä pippurilaatujakin oli vertailtu. Kaikki lähtee raaka-aineista, kuulemma. Parhaan laadun antoi sekä tomaattisäilykkeiden että mozzarellajuuston osalta EuroShopper-laatumerkki. Siinä oli kuulemma, näin ystävämme kertoivat, vähiten kommervenkkejä ja vippaskonsteja. Pelkkä tuote, substanssi: tomaatti, ja ehkä joku happamuudensäätöaine, mutta ei muuta. Mozzarellakin oli selkeintä ja laadukkainta juuri ES:llä. Huomionarvoista, että molemmat tuotteet tehdään Italiassa.

Maku oli taivaallinen. Seura oli erinomaista; jos kehuisin sitä ylimaalliseksi tai taivaalliseksi niin joutuisin naurunalaiseksi. Mikä pahinta, seurani joutuisi naurunalaiseksi. Ei täällä sentään sillä tavalla ole totuttu ihmisiä kehumaan. Joku raja on oltava. Kulkekoon se tuossa ylimaallisen ja erinomaisen välissä. Tässä kappaleessa kerrottakoon, että suhtauduin avoimesti kaikkiin pitsan täytteisiin. Ystäväni Jussin pitseriassa, Pizzeria Arezzossa Turun Hämeenkadulla (Turun paras känkkylä), nautin yleensä aina sen saman, numero vitosen. Makuseikkailu oli ihana. Parasta oli tietysti se tomaattikastike. Sitä oli joka pitsassa.

Pitsat tehtiin niin, että aina yks oli kerrallaan uunissa. Ne oli pienehköjä ja jaoimme ne heti niiden valmistuttua neljälle. Sitten söimme, ja joimme vettä. Sitten kokki, A., teki uuden pitsan ja pani sen uuniin. Ja kuuntelimme Pavarottia ja puhuimme asioista elämän laidasta laitaan. Ja meni kotva, ja toinen pitsa valmistui, ja söimme, ja kuuntelimme Spotifystä Pavarottia ja puhuimme ja samalla siirryimme taas odottelemaan kolmatta, jonka A. teki ja pani uuniin, ja tuli syömään. Välillä aina avattiin parvekkeen ovea ja tuuleteltiin palohälyttimen seutua. Pitsaa paistaessa pitäisi kuulemma olla 600-asteinen uuni. Nyt 275-asteinenkin riitti ihan hyvin, myös palohälyttimen laukaisemiseen. Kolmannen pitsan jälkeen emäntä kysyi, mitä toivotaan neljännen pitsan päällysiksi. Ja niin teimme miestenpuolen ja naistenpuolen, kuten totuttu on muuallakin. Joku sanoi kerran radiossa, joku viisas, että kaikki yhteiskunnan keskeisimmät dikotomiat (tämä on väärä sana varmaan, mutta selitän sitä ihan just tässä tuokiossa), tai sellaiset kahteenjaetut perussubstanssit, joita yhteiskunta on tuottanut ympärilleen, perustuu maskuliini/feminiini -jakoon. En tiedä, tiedä häntä. Tai ei me sitä tehty, me istuttiin vaan paikallaan. Mutta A teki. Ja kun olimme jälkiruoat syöneet, meille keitettiin kunnon kahvikoneella kahvit. Latteudesta ei ollut tietoakaan, ei millään osa-alueella.

Siis nää on niin seikkailuja nää tällaset, mun vinkkelistä! Kun itse olen kovin kädettömän oloinen ja toisinaan kylmän tuntoiseksikin itseni tunnen näissä gastronomaalisissa asioissa, enkä ole kurantti enkä gastronormaali, vaan epäkelpo ja täydetön, niin sitten saan kuitenkin kokea jotain näin hienoa, olla ikään kuin porukassa porukan veroinen! Gluteenista maha tietysti vähän narisee, kun en sitä ole tottunut syömään niin kovin paljoa yhdellä kertaa, mutta pienet pistokset ruoansulatuskanavassa on pieni hinta siitä, mitä sain kokea. Että napolilaista pitsaa!

Lähtiessämme sain lainaan E. Hemingwayn Kirjavan sataman. Sitä luemme lukupiirissä, jahka ehdimme. Minä olen lukenut Hemingwaytä vain vähän. Pari kirjaa. Se on vähän surkeaa. Hassua päättää näin hienon lounaselämyksen kuvaus näin vaisusti.

S.