Korjausmusiikkia

Meillä on nyt mukava vaihe menossa täällä kotona. Pitkään käymisvaiheessa ollut remonttimme on nytkähtänyt ihan konkreettisesti eteenpäin. Mitään mammuttijuttuja nämä eivät faktisesti ole, mutta lepokitkan voittamiseksi on kuitenkin tehtävä merkittävä määrä työtä, kun otamme olosuhteet ja voimat huomioon. Vaimoni ansiosta pääsimme taas vauhtiin. Toiveissa on, että saisimme pääsiäiseen mennessä alakertamme siihen kuntoon, että voimme pyytää lukupiirin ja muitakin vieraita. Nyt olemme olleet aika vieraattomia viimeiset kuukaudet.

Salin seinät on nyt makulaturoitu lähes kokonaan. Eteläseinustalle jäi toistaiseksi vielä vanha tapetti. Hyvä näin, vaikka alun perin vastustinkin salin tapetointia. Pianon takana oleva betonimuuri oli oiva harjoittelukohde, kun opettelin rappaamaan. Opeteltavaa jäi seuraaviin seiniin, mutta lopputulos on karkeudessaan ihan mukava ja oikeastaan aika lähellä alkuperäistä tehtävänantoa. Jos rappauksen värisävy olisi kauttaaltaan ollut yhteneväisempi, olisi saattanut tulla kysymykseen myös pinnan jättäminen silleen. Nyt se kalkkimaalattiin.

Katossa on liimamaalia. Sen maalaaminen on vaikeaa, sillä kastuessaan liimamaali irtoaa. Sitä tekniikkaa täytyy nyt miettiä, mutta kyllä siihen varmaan öljytemperalla käydään käsiksi. Erinomainen sisämaali! Suosittelen lapsi- ja aikuisperheisiin. Miellyttävä maalata, liuottimeton, hengittävä, valonkestävä. Valkoinen siis esimerkiksi säilyy valkoisena eikä kellastu.

Kattolistan rajassa on monenlaista epätäydellisyyttä. Paperiteipillä on sitäkin epätäydellisyyttä saatu lähemmäs täydellisyyttä. Pianoa soittaessa olen huomannut saman, minkä kuulin eräässä hääpuheessa: Kun tavoiteltavan arvoista mahdottomalta tuntuvaa asiaa ajattelee, niin pieniä asioita tekemällä tuo mahdoton tulee kuitenkin lähemmäs. En valitettavasti osaa tiivistää tätä tiukan aforistiseen muotoon, mutta ajatuksen tuosta kai saa. En nyt väitä, että Schubertin f-mollifantasia olisi ihan mahdoton, mutta samanlaista on tapahtunut sen kohdalla. Kun olen sitä jo muutaman vuoden ajan harvakseltaan soitellut, alusta aina sivu tai kolme, niin aina vain tuntuu, että aiemmin läpikäymäni osaan paremmin ja uuteen on matalampi kynnys tutustua. Niin kai tapetoituu tämä alakertammekin, maaloituu ja siistiytyy. Ikkunalistat saavat uuden kuosin, pönttöuuninkin joku ehkä joskus maalaa. Sen kauluksen kiinnittää, sen piipunjuuren repareeraa, piipun maalaa. Sähköt vaihtaa, huhh! 

Renoveeraaminen on ollut tosi mukavaa silloin kun siihen on saanut keskittyä. Aika rankkaakin, jos aamulla aloittaa ja illalla lopettaa. Mukavinta on ollut, kun olen saanut kuunnella levyjä. Yhtenä lauantaina kuuntelin taas Kalevalaa Antti Virmavirran lukemana. Minusta se Joukahaisen Väinämöis-haasto on yhä aivan tajunnan räjäyttävää kirjallisuutta! Älkääkä tulko puhumaan siitä Finlandia-voittajasta samassa yhteydessä, se ei liity tähän mitenkään. Voin siitä myöhemmin. Toinen ilon asia levysoittimen äärellä on ollut Rachmaninovin sellosonaatti. Lainasin pitkästä aikaa Turun kirjaston musiikkiosastolta nimikkeitä. Löysin Purcellia, Telemannia, Rachmaninovia ja "Uuden wieniläisen koulun" (Schönberg, Webern, Berg) säveltäjien jousikvartetteja. Merkillinen kumma, se tapahtui taas: Panin barokkia soimaan, mutta en päässyt tunnelmaan. Olo oli levoton ja tyytymätön: On näitä kuultu. Soitin jousikvartettilevyjä, ja olo oli virkeämpi. Kisuavat lapset vieressä kuitenkin saivat ajattelemaan, että ehkä ei nyt tätäkään. Puolison kotona ollessa en viitsisi sitä levypakettia edes kokeilla, ellei olisi pyhäillan pyhä ja varhainen rauha kyseessä, lapset unessa ja kynttilät palamassa, remontti valmis ja mahat täynnä. Lopulta kaivoin sen sellosonaattilevyn. Kuuntelin sitä yhä uudestaan, ja ajattelin, että kyllä tässä romantisismin jälkipuoliskossa, ainakin mitä venäläisiin säveltäjiin tulee, on sitä jotain.

S.