Vaarallisia tilanteita ja verenpainetta

Eilinen oli niin rikas, tapahtumiltaan, että siitä voi kirjoittaa. Oma päiväni sisälsi myös seisahtuneisuutta, mutta sellaista se rikkaus on. Sitä paitsi todistettavasti voi kirjoittaa myös päivistä, jolloin ei tapahdu mitään.

Muuten, muistia voi harjoittaa monin tavoin. Yksi tie parempaan muistiin on, että harjoittaa huomiokykyään. Oppimisessa ja sen nopeuttamisessa on lopulta kyse ainoastaan keskittymiskyvystä. Aivojen erilaisuudella oppimisen eroja ei ole voitu selittää. Jos pystyy keskittymään yksinomaan yhteen asiaan, muistaa, oppii ja sen jälkeen saattaa ymmärtää.

Siksi on niin, että edellispäivän muisteleminen on erinomaisen hyvä tapa harjoittaa muistamista. Jos joka päivä käyttää viisi minuuttia edellispäivän tapahtumien muistelemiseen, voi kahden viikon päästä huomata, miten muisti on parantunut. Se, mihin keskittyy, kasvaa. Jos keskittyy mahaan, maha kasvaa.

Heräsin varhain. Menin koiran kanssa aamulenkille Munkvikin luontopolulle. Siellä on ihan rauhallista. Koira hävisi metsään, nykyään saan sen kutsumalla jotakuinkin vaivattomasti luokseni. Huusin viisi minuuttia. Sitten hän tuli. Kävelin edes takaisin, mutten mennyt jäälle. Jokin epärationaalisesti pelotti; jään pintaan oli tullut nuoskuutta. Pinnalla oli lunta, ja pohjalta lumi oli kostunut. Olin kävellyt jäällä jo sunnuntaina, viisi päivää aikaisemmin, ja sen jälkeen oli joka päivä ollut täkäläisittäin kova pakkanen. Mutta kuljin kiltisti maalla. Metsä oli pimeä, valoa oli sen verran että polku erottui. Kuuntelen yleensä koiralenkeillä äänikirjoja, ja niin tein nytkin. Kopistelin saappaitani juurakoihin, joita en erottunut, ja irvistelin, kun pottuvarpaani pösähti saappaan sisäseinämään. Tietäkää, että olen turmellut pottuvarpaani pohjoisen ilmanalassa niin, että kynsivalli on pysyväisluontoisesti arka. Karjaisin hiljaa kipuani ja mietin samalla, että olisi parempi, jos pystyisi välttämään negatiivisia tunteita tai ainakin irtautumaan niistä mahdollisimman nopeasti.

Aamun kyytijärjestelyt päivittyivät, kun rouva pyysi, että hoitaisin tyttären päiväkotikuljetuksen. Hoidin. Hoidin myös leivänhaun. Ja autoin yhtä kouluun. Ja odotin palaverivieraita. Yksi tuli, ja piti palaverin, ja kun toinen tuli, ensimmäinen lähti. Palaveri tuli valmiiksi. Puhuimme jälkimmäisen kanssa muista aiheista, mm. kirjasta, joka ärsytti häntä hirveästi. Hän aikoi lukea sen loppuun. Minä olin suositellut sitä hänelle.

Menin yläkertaan töihin. Sain ihmisiä kiinni, mutten saanut heitä innostumaan siinä määrin kuin ajattelin, että on mahdollista. Yhdeltä menin luovuttamaan verta naapuriin. Join kolme lasia karpalomehua. Olisi pitänyt juoda vielä neljäskin. Ensi kerralla sitten, jos heillä vain on karpalomehua silloin. Siellä muuten on muna-anjovis-saaristolaisleipiä, joita varten ihmiset tulevat luovuttamaan verta. En tiedä, kuka niistä tarjoiluista vastaa siellä. En syö anjovisleipiä, vaikka niitä kerran meille tuotiinkin, ylijäämiä.

Palasin kotiin. En voinut tehdä töitä niin pitkään kuin aioin, tuli muutoksia päiväjärjestykseen. Kuuden maissa lähdin kylään. Sinne tuli muitakin. Vein riisipuuron, CD-soittimen, kaiuttimet, muutaman äänilevyn. Istuin ison talon olohuoneessa ja ajattelin, että miten voi olla näin hiljaista ja rauhallista. Isäntä istui vastapäätä ja sanoi, että niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, kohta on sinullakin talo tyhjänä ja rauhallista. Mieleni täyttyy yleensä kyllä ihan toisenlaisista ajatuksista, mutta kun sitä ryhdyin ajattelemaan, niin tuntui vähän mahdottomalta tosiaan. Mutta siinä tämä perheenisä istui, eikä ollut kuin kuudenkymmenen, ja oli ihan tyhjässä ja siivotussa talossa. Vaimokin oli lähtenyt vieraiden alta pois.

Yksi joutui perumaan viime metreillä tulonsa. Toinen oli perunut jo aiemmin. Kolmatta ei saatu kiinni että olisi pyydetty mukaan. Neljäs oli jo tulossa, mutta käden jo ollessa ovenkahvassa hänen puhelimensa soi ja häntä pyydettiin kotiin. Siellä oli lapsella havunneula kurkussa, eikä sitä saatu pois. Kamalaa, oikeasti. Mutta yksi toisensa jälkeen myös paikalle päässeet saapuivat. Yksi tuli suoraan linnasta, ja aikoi mennä sinne takaisin seuraavana aamuna kuudeksi. Hänellä ei siksi ollut äänilevyjä mukana. Mutta hän soitti oman toivemusiikkinsa minun mukanani tuomaltani Koopmanin jouluoratoriolevyltä. Se oli se tenoriaaria Ich will nur dir zu ehren.

Jokaisella oli mieleenpainuvia tarinoita joululevyistä, joita he toivat mukanaan. Näkökulmat vaihtelivat, ja musiikkikin vaihteli. Joku arkaili itseään ja omia mieltymyksiään. Turhaan. Minun poissaollessani kotona yksi lapsistani oli nostanut kuumeen, samalla kun toisen kuume oli laskenut. Tämän toipuvan potilaan oireena oli kuitenkin hurja verenvuoto, jota ei saatu tyrehtymään. Lopulta sain hyvin hätäisen puhelun, jonka aikana puin vaatteet päälleni ja pian olin jo matkalla. Kaikki tavarani jäivät vieraisiin. Poikani verenvuoto, jonka kuiva pakkasilma lääkärin mukaan aiheutti, jatkui voimakkaana niin kauan, että osa verestä päätyi nieluun ja hyytyi sinne vaarallisesti. Onneksi tästä selvittiin. Minä en voinut vaikuttaa asiaan. Kun tulin kotiin, sinne soittamani ambulanssi oli jo ehtinyt perille. Samalla vuodon tukkimiseen oli saatu apua. Kaikki oli rauhallista. Kuopus valvoi sängyssään. Kun yövieraat lähtivät työvuoroaan jatkamaan, he kehottivat tytärtämme nukkumaan. Minä siivosin vessan. Menin nukkumaan. Vähän vielä piti tapahtuneesta puhua vaimon kanssa.

S.