Kun kävelee Tampereella niin tulee sellainen olo, että tässähän kävellään ihan oikeassa kaupungissa. Se olo, siis sellainen oikean kaupungin olo, tulee tosin vain Hämeenkadulla ja sen välittömässä läheisyydessä, mutta tuleepahan kuitenkin. Ja punatiilinen tehdasmiljöö siinä vesistön yhteydessä on upea. Se on sellainen Maaseutua ei voi tuoda -tyyppinen realiteetti; samanlaista sopii yrittää rakentaa jonnekin, mutta tuskin onnistuu. Tampereelle sen sijaan sopii tulla katselemaan.
Samanlainen ison kaupungin olo tulee Turussa hyvin pienellä alueella, siinä jokirannassa, sekä Helsingissä melko isolla alueella. Pidän kaupungeista, vuosi vuodelta tunnustan sen itselleni vahvemmin. Kukapa tietää, vaikka saisin joskus asua kaupungissa. Siis isommassa kuin tämä nykyinen asuinkaupunkini.
Nykyinenkin on kyllä mainio. Meillä on joka kevät Arkipelag-viikko, jolloin soitetaan ja kai vähän tanssitaankin ympäri saaristoa. Keskiviikkona, eilen, oli Arkipelag-viikkoon liittyen konsertti kaupungintalolla. Siellä oli 20 kuulijaa. Musiikki oli korkeatasoista. Trio Hanhivaara (Janne ja Liisa Malmivaara ja Timo Hanhinen) soittivat Beethovenin b-duuritrion sekä Dvorakin Dumka-trion. En muista jälkimmäisen sävellajia, mutta viisiosainen ja aika laaja. Sitä oli mukava kuunnella, vaikka vilpittömästi sanon, että vielä mukavampaa olisi ollut ilman sylissä kiehnäävää neljävuotiasta. Kahdeksanvuotias halusi lähteä mukaan seikkailulle (kävelimme kotoa kirjastolle, jonka yläkerrassa tilaisuus siis oli) ja otti skuutinkin mukaan. Musiikin alkamista hän ei millään olisi malttanut odottaa (istuimme ainakin viisi minuuttia paikoillaan ennen kuin soitto alkoi) ja kun se sitten alkoi, lapsi kysyi muutaman minuutin jälkeen, että voiko täältä lähteä pois. Lupasin. Hän yritti ekan osan jälkeen lähteä, mutta ei ehtinyt. Sai odoteltua toisen osan loppuun, ja livahti sitten. Skuutti jäi minulle. Näin ikkunasta, miten vähihköissä vaatteissa ja kumisaappaissa oleva hulmuharjainen tokaluokkalaisemme juoksi suntinvartta pitkin, kävelytietä, suuntana koti. Sinne häipyi kirkkoherranviraston maastoon Beethovenin Allegron soidessa korviini. Tytär kiehnäsi sylissäni koko loppukonsertin, kuiskaili ja työnsi jalkojaan paitani alle. Riisui sukkiaan ja vaati hieromaan jaloista (molemmista yhtä aikaa).
Lupasin siis tokaluokkalaiselle, että hän voi jättää potkulaudan minulle. Kun pääsimme ulos, neljävuotias tarrasi potkulautaan ja potkutteli sillä omaan tahtiinsa kotiin, kaupan kautta (2,5 km). Viimeisen 200 metriä minun piti työntää. Sitä ennen hän oli lykkinyt kuitenkin 2,3 kilometriä. Ihan hyvä suoritus. Välissä siis kävimme kaupassa ja nälkäinen (asiasta ilmoitettiin ääneen siinä Dvorakin trion puolivälin paikkeilla) neljävuotias harjoitteli parhaansa mukaan impulssikontrollia. Ihan hienosti meni. Lupasin palkinnoksi verensokerinnostatusainetta. Kellokin muuten alkoi jo olla. Lähdimme reissullemme puoli kuuden jälkeen. Kotona olimme puoli yhdeksältä.
Minulla oli siis kärryt, joihin sain kauppakassit, ja konsertinaikaiseen paikallaanoloon tympiintynyt lapinkoira, joka koko ajan halusi vetää. Vaihteleviin suuntiin. Aika vahva. Sitten oli teini, joka potkulaudalla kulki siinä rinnalla. Mukava mies.
Tytär kaatui alussa pari kertaa. Itkua ei kuitenkaan uskaltanu tarjota, sillä silloin olisi joutunut ikävään keskusteluun siitä, onko hän oikea henkilö potkuttelemaan isoveljen potkulautaa. Pienessä alamäessä keskittymiseni kuitenkin herpaantui, ja hän kaatui vähän kovemmassa vauhdissa. Lasta sattui ja hän itki. Väsykin oli varmaan. Lohdutin maassa pientä ja kysyin pian, että joko se riittää vai haluaisitko vielä yrittää. Itkien ihan rehellistä itkua sai tyttö sanottua oleellisen: Haluaisin vielä yrittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti