Vakavaa musiikkia

En mielelläni nyt veistelisi, enkä veistelekään. Mutta jos veistelisin, sanoisin, että olin elastisen keikalla.

Mistäköhän aloittaisin? Jos nyt vaikka matematiikan luonteesta. Siis siitä kysymyksestä, onko matematiikka aina ollut vai onko se jotain, minkä ihminen on luonut. Sehän on nimittäin ainoa tiede, joka ei korjaa itseään; mitään korjattavaa ei ole. Enempää ei tänään matematiikasta.

Musiikkiosastolla Johann Sebastian Bach tuo mieleen tämän kysymyksen. Hänen sävellyksensä saavat minut usein ajattelemaan, että tämä kaikki on ollut jo olemassa, kaikessa loogisuudessaan. Erityisesti fuugaa ja yleensä polyphoniaa kuunnellessani päädyn tähän ajatukseen. Myös Einojuhani Rautavaara kuvaa samaa ajatusta, että hän on ikäänkuin kätilö, joka vain avustaa musiikkia putkahtamaan ihmisten ymmärtämään muotoon, että se ikäänkuin on jo olemassa ja odottaa vain muodonantajaansa. Mitä Einojuhaniin tulee, en ole koskaan osannut ottaa häntä ihan täydellisen vakavasti, tässäkään asiassa. Toisaalta uskon, että näin hän kokee. Mutta kyllä Johann Sebastianin kohdalla koen tämän syvästi näin, vaikken tiedäkään hänen asiaa pohtineen. Sulho Ranta muuten kirjoittaa hupaisanpuoleisessa kirjassaan Sävelten mestareita, että J. S. Bach oli verrattain yksinkertainen mies. (Ranta kirjoittaa kirjassaan muistaakseni J. B. Lullystä, että tämä sairastui, mutta jatkoi työskentelyään kuumeisella tahdilla)

Kuulin hetki sitten, miten Key Ensemble lauloi Johannespassion. Ylhäältä saneltua musiikkia ilman muuta. Kuoro oli niin hyvä, etten ole parempaa tämän teoksen äärellä kuullut. Soittajatkin olivat hyviä. Joukossa oli Lilli Maijala, joka on vielä kolmen päivän ajan Areenasta löytyvässä dokumentissa Kvartetin synty. Häntä ja montaa muutakin olisin halunnut haastatella esityksen jälkeen, mutta karkasivat kuin kamelit keitaalle kaikki esiintyjät heti kun taputus oli päättynyt. Jäljelle jäivät musiikillisissa tuntemisissaan tavaroita roudailemaan kanttoriskunta sun muut suntiot, joiden tehtäväksi tämä usein jää. Kunpa nyt Tero-kanttorin onnistui pitää mielensä illan henkisessä ja hengellisessä annissa vaikka kirkossaan joutuikin sitten esityksen päätyttyä tuoleja kantamaan.

Lilliltä en olisi kysynyt mitään Johannespassioon liittyvää. Orkesteri oli yksinkertaisesti hyvä, eikä se siitä jauhamalla muuksi muutu. Muutamaa laulajaa olisin halunnut haastatella. Ensinnäkin mezzosopraano Kristina Raudasta, joka lauloi hyvin kauniilla äänellään kaksi kaunista alttoaariaa. Olisin halunnut taputtaa häntä olkapäälle ja kiittää kuulemastani, sillä tiedän, että vaikka koko yleisö on esiintyvän taiteilijan puolella, niin pienikin sekaannus esityksessä mataloittaa kyllä esittäjän oman mielen aina. Ei pitäisi. Pää pystyyn, Kristina! Hyvin lauloit!

Sitä elastista, evankelistan roolin laulanutta Mats Lillhannusta ehdinkin haastatella, kun hän tulee kuoromme vieraaksi. Mainostanpa muuten tässäkin: Paraisilla 9.4. ja Liedossa 10.4. esitetään Bachin motetti Jesu meine Freude sekä Mozartin messu ja Telemannin joku biisi. Tulkaa kuulemaan! Kaukaakin kannattaa, lupaan! Lupaan antaa kaikkeni omalta osaltani ja katsoa sitten sunnuntai-iltana, mihin se riitti. Mats on siis solistina tuolloin. Hänen takia oikeastaan menin tänään sen passionkin kuulemaan, ensisijaisesti. Toki kuorokin kiinnosti. Mats Lillhannus laulaa evankelistan osuuden kautta linjan korkealla, kansainvälisellä tasolla. Hänen tarinankerrontansa on ainutlaatuista ja hän on jokaisen sanansa, sävynsä ja sävelensä takana. Hänen äänensä on tarkka kuin kynsileikkuri ja pehmeä kuin Hesburgerin kinuskinmakuinen kastike (jota olen tässä muuten hörppinyt suoraan purkista muutaman päivän ajan). Tällä tyylillä, tasolla ja intensiteetillä kelpaa kenen hyvänsä Gardinerin vieraaksi. Tänään passiota johtanut Teemu Honkanen voi syystä myhäillä tyytyväisyyttään pitkälle pääsiäiseen.

Sanottakoon, että tarinankerronnallisesti nämä huippukapujen levytyksissä esiintyvät evankelistat ovat yleensä hivenen kliinisempiä, eikä ihan samanlaista heittäytymistä niissä kuulla, jollaista kuulimme tänään. Muuten, live-esitys huomioiden Matsin sävelellinen osumatarkkuus oli hämmentävää. En tästä nyt enempää.

Sitten se tenori. Näytti ihan poikaselta, mutta oli ilmeisesti jo aikamies. Jarno Lehtola. Pidin kovasti. En odota, kuten ennen esitystä kerroin vieressäni istuneille Markolle ja Leena-Maijalle, täydellistä suoritusta tai huippukvaliteettia. Sen sijaan odotan aina ja kaikissa passioissa esiintyjiltä täydellistä uppoutumista teokseen. Minulle pitää välittyä tunne, että laulaja osaa sen, mitä laulaa. Siis osaa asian, sanat ja sävelet. Tässä järjestyksessä. On karmeaa katsella fraasejaan viimeistelevää solistia, joka selvästi on kiinni nuotissa ja laulettavan aarian ilmiasussa, fenotyypissä. Pitäisi olla kiinni genotyypissä; pitäisi olla kiinni siinä, mistä on kyse. Jarno Lehtola oli kiinni teoksessa, kuten tietysti myös Mats Lillhannus. Lehtola lauloi kuorossa, ja tuli sieltä vetämään tenoriaariat. Hän osasi ne. En edes levyltä ole koskaan jaksanut oikein kuunnella sitä erwege-aariaa. Nyt kuuntelin, da caponkin, hyvillä mielin. Tai jos olin tuskainen, niin ainoastaan siitä syystä, että tiesin sen loppuvan ennen pitkää. Olin hyvin otettu tenorisolistin uppoutumisesta teokseen. Myös hänen laulaessaan kuoron rivissä. Kuulkaas nyt kaikki ja kaiken maailman laulajat: opetelkaa ne sanat!! Osatkaa ne, kyllä pitää nämä perusohjelmistot osata ulkoa sanojen osalta. Sen jälkeen ollaan olennaisen äärellä. Sitten kerrotaan tarinaa. Älkää tulko niitten nuottien kanssa heilumaan minnekään, ei kuoroon eikä varsinkaan solistien riviin. Toki niitä voi mukana kantaa ja silmäilläkin, mutta näyttäkää, että osaatte. Osaaminen on sitä, että laulu sujuu, vaikka joku satunnainen sivu partsikastasi olisi repäisty irti. Luottakaa! Osaat sinä, varsinkin sinä ammattilainen. Sinua minä oikeastaan tarkoitan. Me amatöörit, rakastelijat, saamme vapauksia. Me saamme joskus olla nuoteissakin kiinni, sillä meille voi olla tärkeintä, että ylipäänsä pääsee mukaan ja riviin ja laulamaan. Amatöörejäkin kannustan tietysti opettelemaan ulkoa kaiken laulettavan. Se ravitsee ja virkistää mieltä. Mielen rajoja kannattaa koetella. Tulipa paasausta. Tämä on tärkeää. Tämä vaikuttaa moneen asiaan. Kuorossa pitäisi olla erikseen harjoitukset, joissa koeteltaisiin, miten hyvin kuorolaiset ovat opetelleet teoksen sanat. Ei jonkun liuskan mittaisen tekstin opettelu ole mahdoton homma kenellekään. Antiikissa oli tavallista, että oraattorit opettelivat kirjoja, sanasta sanaan, ulkoa. Omnia mea mecum porto, sanoi se muuan haaksirikosta pelastunut runoilija.

Yleisesti ottaen kuoro muuten oli erittäin sisällä musiikissa, jota lauloi. Olin aivan alkukuoron lumoissa, siis heti alusta piti oikein nousta istumaan penkillä. Ja Ruht wohl soi hyvin elastaanisesti, kapellimestarin näpeissä oli hienosti se. Kaunein kaikista maailman koraaleista on tietysti passion päättävä veisuu "Ach Herr, lass dein lieb' Engelein" joka on niin kaunista musiikkia, ettei sitä voi sanoin kuvailla.

Sanoinkohan kaiken? En. Mutta harvoin pääsen passioita kuuntelemaan. Se teille tiedoksi. Onneksi tänään pääsin.

S.

Tietysti olisin Inari Tilliä halunnut myös haastatella. Sitä mukavaa musiikkitoimittajaa, joka Ylellä on monessa mukana.