Tärppä

Ehkä se oli tärppä tai sitten lumikko. Pieni eläin kuitenkin, ja turkista päätelleen hyvin nuori. Hännän typykkä sillä oli, pähkinänruskea selkä ja valkea vatsa, kuten esimerkiksi porsailla joskus on tai mahallaan maaten ruskettuneilla albiinoilla. Se seisoi keskellä risteystä, ja autot ajoivat sen vierestä. Poliisikin ajoi siitä ihan läheltä. Minä pysähdyin ja otin kameralle elävää kuvaa elukasta. Se ei pelännyt ihmistä, tai sitten pelkäsi kaikkia muitakin asioita elämässään yhtä paljon, eikä sentähden suhteellinen ihmispelko näyttäytynyt niin suurena tai edes olemassaolevana.

Yritin saada eläimen kulkemaan tien reunaan. Tai en ehtinyt yrittää, toivoin vain ja menin sille puhelemaan asiasta. Silloin paikalle saapui mies, joka toivoi samaa mutta oli toimissaan johdonmukaisempi. Se sanoi eläimelle, että mene tuonne reunaan, ja auttoi sitä valitsemaan suuntaa sulkemalla väärän suunnan reitin kengillään ja koko kropallaan. Hillerintapainen käveli juoksenteli niin muodoin tien reunaa kohti. Se meinasi pudota kaivoon, se oli juuri sen kokoinen että olisi pudonnut kaivoon jos olisi juossut niitten ritilöitten suuntaisesti. Onneksi se juoksi vähän vinosti ja kävi vain niin, että sen jalat putosivat yhtä aikaa kaivon ritilän aukoista alas. Kuten luontevaa on ajatella, etu- ja takajalat putosivat eri aukosta ja maha tarttui kaivonkanteen. Siitä eläin pääsi jatkamaan matkaa.

Rotvalli tuotti sille vaikeuksia. Yritin taas puhua että nousehan siitä. Mies puhui minulle että ota se käteen. Minä en viittinyt kun ajattelin, että en nyt tällä kertaa koske siihen hygieniasyistä. Tarjosin miehelle toista vaihtoehtoa: Ota sinä se käteen. "Enkä ota. Mä pelkään eläimiä. Enkä mä koskaan tapa niitä."

S.

Sain lahjaksi kameran. En varmaan osannut tarpeeksi näyttää kiitollisuuttani, piikittelyistä päätellen. Tosiasiassa olin aika kädetön ilman kameraa. Kierros pihalla tämän uuden kanssa tuotti tällaisia räpsyjä.

Tulin ostaneeksi ruusun, tuon tummanpunaisen Flammentanzin. Se kiipeää seinälle jos ehdin sen istuttaa. Sitä ennen pitää maalata seinä.


K.

Kun painuu päivä iltaan

Joillekin kotonaolo on työtä ja työ lepoa. Jos oma tolani olisi niin kurja, voisin näillä paikkeilla yhtyä monimerkityksisesti lauluun, jossa päivä painuu iltaan työviikon viimeisen. En yhdy, monimerkityksisesti, enkä ehkä muutenkaan. Näppäilen tässä konetta kun en ole sitä ehtinyt. Jotenkin on aikoja jolloin ei ehdi, ja ehkä touko-kesäkuu oli sellaista. Olisi ehtinyt, mutta oli jokin, joka esti ehtimisen. Nyt on ollut vähän aikaa sellainen mukavan lepsu olo, olen lukenut muuatta hyvin paksua kirjaa ja vessalukemisena minulla on yläkerrassa Waltarin Feliks Onnellinen Juhon suosittelemana ja alakerrassa on muuan aikakauslehti ja kasvien nimiä seinällä tietysti. Siinä projektissa olen pian puolivälissä. Kun olen kaksi sivua opiskellut, siis ne molemmat seinällä olevat, revin paperit seinältä pois ja kiinnitän sinne uutta. On hyvä joka päivä yrittää vaivata muistia. Tänään vaivasin Pyrola Rotundifolian verran.

Näyttää siltä, että varsinaiseen tavoitteeseeni en pääse. Se on vaikeampaa kuin luulin, ja loppukiri alkaa tässäkin asiassa liian myöhään. Voisin yrittää anoa vielä yhtä lomapäivää lisää ja käyttää keskiviikon Beethovenin sinfonioiden 4-9 kuuntelemiseen. Tuskin sillä tulisi hullua hurskaammaksi, vaikka lomahan maistuu aina. Mutta kun vanhempainvapaani joulukuussa alkoi, suunnittelin opiskelevani Beethovenin sinfoniat aktiiviseen muistiini silllä konstilla, että jokaisesta sinfoniasta voisin laulaa hyryytellä kustakin osasta tunnistettavan katkelman. Oppiihan sitä uusia lauluja muutenkin ihan tuosta vaan, niin miksei sitten 36:a erilaista orkesterihumppaa? Ei opi. Niistä kyllä nauttii tavattomasti, mutta pelkästään kolmannen painaminen kaaliin edellä mainitulla tavalla vaati minulta ainakin melkoista jumppaa. Ensimmäistä olen myös kuunnellut elämäni aikana ainakin 50 kertaa levyltä, mutta silti aktiivisesti musiikin tuottaminen on toisenlainen juttu. Levyn mukana hyräily on kokonaan toinen laji.

Olemme ulkoilleet, kuten vaimoni kuvista käy ilmi. Tänään oli ensimmäinen sellainen päivä, jollaisia viime kesänä oli kolmekymmentä. Saas nähdä, montako näitä vielä tulee. Olen innostunut musiikista taas, sen saa aikaan yleensä musiikkia käsittelevä kirjallisuus mutta toisinaan myös itse musiikki. Joko linkkasin tämän tänne aiemmin? Tällä hetkellä ilman muuta maailman kauneinta musiikin ja sanan kerroskiisseliä. Basso tässä siis laulaa tenoriaariaa.

S.

Nämä ovat nyt sitten viimeiset pitkään aikaan, sillä kamera näyttää lakanneen laulamasta. Annanko tilinumeron kolehtia varten uuden hankkimiseksi? 

Ei liity edelliseen, mutta halutaan ostaa käytetty kätevä edullinen pikkupokkari lapsen valokuvaustarpeisiin. Ota yhteyttä rullaviisu@gmail.com, jos myyt.

Tällainen kiva ilta meillä oli eilen. Monet ruotsinlaiva-aallot ehdittiin siinä kokea. 

K.

Maukka ja Väykkä

Maukassa ja Väykässä on klassikon ainesta. Törmäsin kirjaan vahingossa, siihen aikaan kun luontoisetuihini kuului ilmaisten kirjojen tilaaminen kustantajien syys- ja kevätkatalogeista. O tempora, o mores!

Maukka on ilkeä, laiska ja paha, ja kissa sitä paitsi. Elämänkumppaninsa Väykkä on koira, ahkera, hyvänsuopa. Tai niin sitä luulee. Meni jonkin aikaa ennen kuin tajusin, ettei tälläkään kertaa, edes sadussa, asiat ole mustia ja valkoisia. Illalla luin lapsille luvun "Hauskanpitoa". Luen kirjaa loppupäästä alkuun päin ihan vain siitä ilosta, että se on mahdollista. Yhtäkkiä kesken tekstin tuli jotain sellaista, jonka olisin voinut allekirjoittaa itselleni, täydellisesti elämääni sopivaksi asiaksi. Ajattelin kirjoittaa sen tänne. Maukka ja Väykkä nimittäin järjestivät yllätysjuhlia.

"Yllätysjuhlat olivat nimittäin sellaiset, että ensin sitä kuvittelee viettävänsä aivan tavallisen koti-illan, juovansa iltateen ja menevänsä aikaisin nukkumaan herätäkseen seuraavana aamuna vireänä uuteen päivään, mutta sitten sitä löytääkin itsensä hyvästä seurasta nauraa rätkättämässä vanhoille vitseille ja uusille tuttavuuksille. Yllätysjuhlat olivat parasta mitä Maukka tiesi."

Itse jutun juonta en kerro tässä yhteydessä, mutta tarinan lopun kuvaus juhlista on sekin kirjoittamisen arvoinen kaikessa yksinkertaisuudessaan.

"Illalla piha täyttyi vieraista. Kaikki olivat iloisesti yllättyneitä ja ilahtuneita kutsusta. Muukkonen kertoi juttua lehmästä ja palomiehestä. Kaikki olivat kuulleet sen sataan kertaan, mutta nauroivat silti. Kvakström ja Röhkötti esittivät tiputanssin. Kaikki olivat nähneet sen tuhanteen kertaan, mutta nauroivat silti. (Kana) Von Got lausui kirjoittamansa juhlarunon. Kaikki olivat kuulleet sen miljoonaan kertaan, mutta taputtivat silti."

No, kirjoitetaan vielä viimeinen kappale.

"Vain Väykkä ei taputtanut eikä nauranut. Se oli katsellut puutarhakeinussa vieraita, jotka olivat kehuneet ruokaa, ihastelleet vasta maalattuja puutarhakalusteita ja tasaista pihatietä. Sitten se oli nukahtanut. Se näki selvästi jotain mukavaa unta, sillä se näytti hyvin onnelliselta. Ihan kuin sillä olisi ollut hurjan hauskaa."

Timo Parvelan tekstiä siis.

S.

K.

Suu auki!

Kuka se olikaan antiikin ihminen, joka voitti olympialaiset, siitti pojan joka hänkin aikanaan voitti ja sitten vielä se pojanpoika. Kansa huusi, että mene ja tapa itsesi, sillä olet saanut kaiken. Tarinan mukaan näin myös kävi. Olisi kiva jos joku muistaa tähän täydennystä.

Heikinheimon Seppo sai oman aikansa Suomessa kaiken, minkä musiikkikriitikko voi saada. Sai mennä tulla turvassaan, Erkon turvassa nimittäin. Tapasi kaikki tärkeät ihmiset ja osasi puhua tärkeitä kieliä. Hän sai jopa ystäviä, mikä ei ole ihan päivänselvä asia etukäteen kun lukee hänen muisteluita nuoruusvuosiltaan. Näsäviisaudessa Taanilan Hannukin jää jälkeen. Häntä Hannua muuten ei kirjassa mainita ollenkaan vaikka noin tuhat muuta ihmistä mainitaankin. Selvä enemmistö nurjassa valossa. Niin, minäkin sain kirjan vihdoin luettua. Mätämunan muistelmathan ilmestyi jo vuonna 1997, heti kun kirjoittaja oli kuollut, miten lie mutta oman käden kautta kuitenkin.

En muista missä yhteydessä ystäväni kysyi, olenko lukenut kirjaa. "Jos et, älä luekaan." Minusta kirja oli erinomainen elämys huolimatta siitä, että sen on kirjoittanut masentunut mies. Kieli on kertakaikkisen moitteetonta ja elävää ja huumorin läpileikkaamaa. Kirjoittaja on halki kirjansa ja epäilemättä halki elämänsäkin ylpeä muutamasta asiasta, nimittäin sivistyksestään ja siihen liittyen epärahvaanomaisuudestaan, mikä näkyy alatyylisten ilmausten systemaattisena välttelynä. Samaan osastoon kuuluu mielestäni Heikinheimon huoli yhteiskuntaa ymmärtävien toimittajen hupenemisesta. Minun on helppo olla Sepon kanssa tästä asiasta yhtä huolissani, koska olen ollut sitä jo jonkin aikaa. Jos joku kertoo minulle toimittajan, jonka juttuja tulee lukeneeksi säännöllisesti lehdestä vain sen takia, että ne ovat niin hyviä, olen äärimmäisen iloinen. Ryhdyn niin pian kuin mahdollista tuon toimittajan seuraajaksi, jos aihetta on. Varmasti on jos niin sanotaan. Eikä kannata ehdottaa Ilkka Malmbergiä tai Seija Sarttia. Toki heitä on siellä kuukausiliitteessä, mutta onko muualla. Ja Esa Kero, joka kirjoittaa niin maagista tekstiä, että en toista toimittajaa tiedä (Risto Lindstedtin ohella), on häipynyt Hesarin sivuilta jonnekin, ties minne. Hänen edellisestä jutustaan, joka sattui minun silmiini, on aikaa ainakin neljä vuotta. Siinä haastateltiin ihan tavallista perhettä tavallisesta arjesta. Juttu oli pieni, perhe oli saanut viidennen lapsensa. Harvoin muistan sitaatteja ihan pilkuntarkasti oikein, mutta jutusta lukemani ajatuksen väitän muistavani. Se oli kirjoitettu isän suuhun: "Kuulemma joka viides syntyvistä lapsista on kiinalainen. Päätettiin kokeilla."

Risto Lindstedt on Suomen Kuvalehden toimittaja. Hänen jutuistaan on vielä pidempi aika. Muistan Elina Karjalaisen jäähyväiskirjoituksen. Ymmärsin, että Karjalainen oli hänen ystävänsä. Loppuaikana Elinan näkö meni, ja kuten tiedämme, viimeiset Uppo-Nallet on kirjoitettu sanellen, kiikkustuolista. (Retretissä oli muuten kerran nallenäyttely, jossa oli myös Hannu Tainan originelleja niistä Uppis-kirjoista. Vesivärejä siis. Yksityisomistuksessa olivat, eikä näyttelyn valvoja, kädet selän takana kuljeksiva ihminen, suostunut kertomaan, kuka tai keitä olivat nuo yksityiset ihmiset. (kaikki ihmiset muuten ovat yksityisiä)). "Nähdään jos tavataan ja jos ei nähdä niin törmäillään", oli Elina sanonut, ja muuallakin käytetty fraasi puolusti kyllä siinä kohtaa loistavasti paikkaansa. Minä pidän tutuista ja turvallisista fraaseista tai sitaateista, jotka putoavat hyvin paikalleen. Toivottavasti en anna typerää kuvaa itsestäni, kun kerron viimejouluisesta lähdöstämme työnantajan järjestämistä pikkujouluista. Olin ilmoittanut starttaavani aikaisin lauantaiaamuna. Yksi matkustajista nukkui pommiin ja hän nousi autoon suunnilleen suoraan sängystä. Tunnelma oli levollinen, ja unisin meistä aukoi suutaan harvakseltaan. 20 km ajettuamme hän tuumasi, että "Yöllä on näköjään satanut lunta" mihin minun oli mieluisaa vastata tuttua joululaulua siteeraten: "Vasta ruunan reessä silmät aukeaa."

Lindstedtiltä muistan senkin, kun Meren Lennart Kuoli ja hän kirjoitti siitäkin. Se oli hyytävä kirjoitus. Kaivakaa se esiin ja lukekaatten.

Miten minä nyt Heikinheimosta näin kauas harhauduin (Uppo-Nallen ilmeinen esikuva Nalle Puh (Karjalainen muuten kertoo jossain kertomuskokoelmassaan nuoruudestaan ja sulhaskandidaatistaan Pentti Karjalaisesta, josta Elinan velimiehet ottivat mittaa lukemalla hänelle Nalle Puhia. Pentti sai rispektiä kuunneltuaan tyynesti tarinan ja ilmaistuaan luontevasti myös nauttineensa siitä.) käyttää jossain kohtaa mainion itsekriittistä ilmausta "olen ollut hölmö ja harhautunut")?

Olin juuri päässyt siihen minun ja Sepon yhteiseen huoleen, kapeakatseiseen toimittajaan, joka on siis, kuten sanottua, runsastunut. Seppo muistelee Hesarin kulttuuriosaston esimiehiä. Hän ei mainitse Saska Saarikoskea eikä edes hänen edeltäjäänsä Saska Snellmania, vaikka luulen että sinnekin suuntaan menee terveisiä. Pekka Tarkka saa häneltä kiitosta monellakin tapaa, eniten tietysti kriitikkona. "Pekka Tarkalla oli vielä toisenlaiset otteet. Hänen ollessaan osastopäällikkönä meille oli ajautunut Matti Tiihonen, jonka merkittävin ansio oli se, että hän oli suuri pesäpallofanaatikko. Jutut hänellä olivat vauhdikkaita mutta lepsuja, mikä ei siihen aikaan minusta pahemmin haitannut koska kaikki muut kirjoittivat asiatekstiä. Mutta joka tapauksessa Pekka Tarkka laittoi hänet pois, mikä oli luojan lykky siihen nähden että samanlaisia "kepeän kynän mestareita", joita opinnot eivät liikaa painaneet, sikisi sitten Hellmanin aikana kuin matoja lehmäntattiin. - - Eikä yliopistollinen sädekehäkään olisi ollut pakollinen, jos tietoutta oli hankittu muilla tavoin." Loistava ilmaus tuo kepeän kynän mestari. Kyllä Seppo kääntyilisi haudassaan jos lukisi näitä nykyajan lehtiä. Minulla on tuo lehtien lukeminen kyllä jäänyt ihan hirveän vähälle, vaikka joskus olin painokoneen toisella puolella ja kerjäsin omille ajatuksilleni huomiota. En tainnut saada tarpeeksi, ainakaan omasta mielestäni, kun en ole niillä töin enää.

Kiinnittäkäämme muuten huomiota Vesa Sireniin, joka aloitti Hesarissa toimittajana 1995 Heikinheimon virkavapaan aikana. Häntä Seppo kehuu kovasti. Minulla on nyt puolivälissä menossa jouluna 2010 lahjaksi saamani Suomalaiset Kapellimestarit -kirja, jolla Siren pokkasi tieto-finlandian samana vuonna. Valinnasta ei olisi kannattanut järjestää vedonlyöntiä, vaikka valitsija (oopperan ystävä Sinikka Salo) olisi ollut joku toinen. Kirja on hieno, ehkä siitä joskus myöhemmin. Silmäilin Heikinheimo-kommentteja kirjasta hetki sitten, ja Siren kirjoittaa kyllä Sepon ruoskinnat aika lempeästi sinne ja pehmentelee niitä tyyliin "Heikinheimo kirjoitti pilke silmäkulmassa..." Seppohan käytti valtaa niin kuin ei kukaan. Jorma Hynninen muun muassa on tätä kritisoinut sitten jälkeenpäin. Tiedä sitten, kokiko Seppo jotenkin tämän valtansa valuvan sormien välistä hukkaan vai mikä ajoi häntä eteenpäin tiellä, jonka päätepiste oli siinä missä oli. Kirjan lopussa on lista, jossa on asioita, jotka vaikuttavat hänen päätökseen. Ne on listattu nousevassa tärkeysjärjestyksessä. Kolmantena on seuraavaa: "yleinen ilmasto maassa oli muuttunut liian masentavaksi sen johdosta, että presidenttinä oli sellainen surkimus kuin Martti Ahtisaari". Samansuuntaisia mietteitä oli mielestäni myös UM:ssä pitkän uran tehneellä Juhani Suomella, jos kohta hän osasi ilmaista ne kauniimmin. Luulen kuitenkin, että kun Nobel-höyry Martin ympäriltä laskeutuu, rahat on tuhlattu ja Martista ensimmäinen kuolemanjälkeinen muistelmateos kirjoitettu, aletaan kaivaa myös kriittistä puolta hänestä esiin. Maallisen mittapuun mukaan Martti lienee kuitenkin arvokkain henkilö, joka minullakin on ollut ilo tavata. Viittaan siis yleiseen mittapuuhun, enkä itse mittaa ihmisiä sen mukaan, en edes Marttia. Seppokin olisi ollut hauska tavata. Sitä fundeeratessani en voi välttyä supisuomalaiselta ajatukselta: Mitäköhän hän olisi minusta ajatellut?

S.