Juonenkäänteistä

Poikani tykkää vääntää sanoja. Mutta jos oikein tiukka ja yllättävä sananvääntöpaikka tulee, niin sellaisen hyväksyminen voi hänellä ottaa koville joskus.

Eilen oli lepopäivä ja oli aikaa olla lastenkin kanssa. Kävimme uimahallissa, mutta koska nuorempi oli kahden aikaisemman käynnin myötä saanut kovasti itsevarmuutta ja liikkui siellä kuin kotonaan, minulla oli kohtalainen hiki pinnassa koko ajan. Onneksi sitä ei siellä huomaa.

Aamupöydässä poika kysyi, mistä sähkö tulee, tai miten se syntyy. Pidin sitä erinomaisena kysymyksenä (huomatkaa retorinen avaus, jolla valmistetaan keskustelukumppani siihen pettymykseen, joka tämänsorttisten kysymysten jälkeen on enemmän sääntö kun poikkeus, ainakin jos niitä minulta tivataan). En muista, kielsinkö tietäväni vastausta jo tässä vaiheessa, mutta hyvin pikaisesti olin ehdottanut, että jospa lainaisimme kirjastosta jonkun lasten tietokirjan sähköstä. Siihen poika replikoi, että hänellä muuten on koulussa tietokirja hai(kaloi)sta. Johon minä sitten, että minullapa on tietokirja haista ite. No, lyhyen makean naurun(i) jälkeen itkuahan siitä tuli tietysti. Yritin kyllä vakuutella pojalle, etten puuttunut mihinkään virheeseen tai sellaiseen, vaan että suomi vain nyt on tällainen kieli, josta voi vääntää yhtä ja toista, ja että nyt tämä sana vain tarjosi mahdollisuuden tällaiseen.

Mutta että on hyvä olla lepopäiviä. Lepopäivinä voi tulla hyviä jutteluita, kun on vähän aikaa. Pitkästä aikaa meillä kävi vieraitakin, illalla. puhuimme ja lauloimme. Ne oli tosi hyviä laulamaan, ja ihan hyviä ne oli siinä puhumisessakin.

ps. Lastenhoitaja haussa ensi lauantai-illaksi.

S.