Turku on Suomen Pori

Kirjoitin joskus kolumniini otsikon, jolla ei ollut mitään tekemistä itse jutun kanssa. Sain siitä vastineen, jossa kritisoitiin otsikon sisältämää "ajatusta", muttei puututtu millään tavoin tähän em. epäkohtaan. Otsikko oli tuo ylläoleva. Vastineen kirjoittaja ei voinut ymmärtää, miksi Turku rinnastetaan Poriin. Hän puolusteli tätä nykyistä kotipaikkaani pontevasti. Viesti oli alunperin tarkoitettu minulle, mutta pyysin luvan laittaa sen lehteen. Lupa herahti, ja olin onnellinen.

Kerran ajoin autolla. Oli ilta, ja kuten näihin aikoihin illoilla on tapana, sekin ilta oli pimeä. Erään kaverini kanssa siinä sitten jutellessani meille tuli Kaarinan Gigantin kohdalla kiistaa siitä, onko ulkona pimeää vai ei. Muutamien ensirepliikkien aikana näytti jo uhkaavasti siltä, että keskustelumme lipeää rahvaanomaisesti eipäs-juupas -linjalle. Ei siinä varsinaisesti tunteet vielä kuumana käyneet, mutta ainakin omassa nahassani tunsin sellaisen tyhjänpäiväisyyttä etäisesti muistuttavan turhautuneisuuden tunteen. Että jos sitä olisi vartin verran vielä jatkettu, niin olis saattanut alkaa kypsyttämään. (Yks kaveri tahattomasti (mikä muuten on taha?)kertoi kerran kypsyneensä mansikkamaalla koko kesän.)

Niin vain kävi kuitenkin, että pelastus tuli aivan yllättävältä taholta. Asiaa enempiä ajattelematta kysyin kiistakumppaniltani: "Eksä nää?" Siitä noin nanosekuntin kuluttua tajusin, että olin kuin Platon konsanaan ajanut tämän kaverini pattitilanteeseen. Hänen oli pakko vastata siihen, että joo (yleensä hän on enemmältikin sellainen joojoo-kaveri). Näin oli pedattu minulle argumentti valmiiksi, että no, siinäs näet. Ja jos vastaus olisi ollut kielteinen, olisin tietysti täräyttänyt faktan pöytään: Kas, kun pimeällä ei nää, hää.

Olin niin onneni huumaama, että en oikeastaan enää muista, miten keskustelumme päättyi. Sen verran tiedän, että kaverini kanssa käymme usein samanlaatuisia keskusteluja. Hänellä on yleensä mielipide, ja jos olen valppaalla tuulella ja mieli on vireänä, tulee juteltua ja kuunneltua ja kommentoituakin häntä. Mutta sitten toisinaan saattaa olla myös niin, että itse minimoin oman kommunikointini, eikä siitä sitten ole oikein iloa kummallekaan.

Samainen kaveri muuten oli kanssani kotona. Sanoin, että käyn viemässä auton parkkipaikalle, että odota täällä, minä tulen ihan pian takaisin. Periaatteessa tässä ei pitänyt olla mitään epäselvää hänelle. Kuitenkin, kun kävelen autolta kotiin päin, lumisateessa pinkoo vaaleatukkainen kaverini minua vastaan kädet ojossa, ja nauraa jo kaukaa hillitöntä syväkurkkunaurua. "Te tuli ettimään tua, itän poika!"

Mitä juonenkuljetuksiin tulee, niin minä en niitten perään kauheasti kysele. Maailma on juonia täynnä, kirjat pullollaan ja on niitä muuallakin. Mutta jos jotain narratiivistä haluaa, niin kerrottakoon, että muuttopäivämme siirtyy joulukuuhun. Jos siihen mennessä saan rouvan suunnittelemaan kaapistot, voin yrittää tehdä sellaiset. Keittiö pitäisi saada oortninkiin. Tänään Maukka ja Tomppa uurastivat Villa Roosin saniteettitiloissa ja rakensivat uutta lattiaa. Vinkkejä otetaan vastaan. Vessassa on vähän ruma muovimatto, joka on revennyt muutamasta paikasta. Suihkun on määrä kastella ainoastaan suihkuallas ja suihkija, eli vettä ei ole vielä tähän mennessä läärätty lattialle ollenkaan. Kävi kuitenkin ilmi, että kun lattiaa hiljattain pestiin, joutopesuvesi ei suinkaan valunut viemäriin vaan huoneen nurkkaan. Siellä juurikin oli matossa repeämä. Kahden katkaistun kupariputken suu sitä paitsi ammotti nurkasta juuri siitä kohtaa, jossa lattia on lähimpänä merenpintaa. En tiedä, mitä haittaa on siitä, että vettä valuu käytöstä poistuneeseen (vesijohto?)putkeen, mutta tuskin ainakaan mitään hyötyä kenellekään. Sitäpaitsi osa vedestä lorisi jonnekin muualle.

Ostin vessaan uuden maton. Päädyin komentamaan tämänpäiväiset hilpeät talkoomiehet asentamaan maton vessan lattiaan niin, että kaato tulee samalla korjatuksi. Miehet sirkkelöivät nurkkaan puusoiroja, ja pitkällisen painostukseni jälkeen suostuivat laittamaan huokoisen puukuitulevyn kappaleen vessan nurkkaan. Lopulta värkistä tuli puurimojen, kuitulevyn ja Vetonitin iloinen kimara, jonka päälle on hurskas aikomus laskea uusi kaupasta ostettu kaunis muovimatto. Pojat saivat minut ja vatupassin vakuuttuneeksi siitä, että puukuitulevyn yläpinta oli siinä asennossa, että kaatovirhe oli jo korjattu. Hupaisaa tietysti on, että kun uusi matto tulee värkin päälle, niin puukuitulevyn kohdalla se painuu ja joustaa. Ja levyn reunasta vanhan maton pintaan toteutettu kaadon loppuosa on hoidettu kivikovaksi jähmettyvällä laastilla, joten kyllä se on sitten ihan tyystin joustamatonta.

Pyydän saada huomauttaa, että kyseessä on tilapäinen ratkaisu, jos joku ei sitä vielä ole tullut ajatelleeksi. Niin pian kuin mahdollista rakennamme yläkertaan vessan suihkukaappeineen, ja kun tämä värkki on valmis, niin alakerran vessaan pannaan papatteja ainakin paketillinen ja posautetaan se taivaan tuuliin. Ja sitten loihditaan Paulin antiikkitiilistä uuni siihen kohtaan, missä aiemmin on tehty jotain muuta kuin paistettu leipää.

(Just kuuluu tuosta vierestä: Itä, mä en pytty nukkuun, mä oon teeny liikaa hommia.")

S.