Nos habebit humus

Eilen kotiin ajaessani yöklassinen palkitsi minut jollain hypnoottisella menuetilla. Ylen sivusto paljastaa, että kyse oli Baldassare Galuppin sonaatista numero 5 C-Duuri, eikä täten mikään menuetti. Mutta sellainen pieni ja keinahteleva, joka aina palasi siihen, mistä oli lähtenytkin.

Soittaja oli Arturo Beneditti Michelangeli. Mies, joka oli jollain tapaa myyttinen pianisti. Muistan, että hän ei suostunut soittamaan muilla soittimilla kuin omallaan. Se tuli mieleeni, kun kuuntelemalla kuuntelin, miten kauniisti hänen pianonsa tosiaan soi. Että tosiaan voi piano niin kauniisti soida. Kerran oli kaveri tullut lupautuneeksi keikalle Japaniin. Laivamatkalla soitin sitten vaurioitui, ja perillä heppu ilmoitti, että sori pojat, mä en soita ku mun flyygeli on rikki. Onkohan japanilaiset antanu vieläkään anteeksi? Gouldin Glennillähän oli hupaisa ja paljon vaivattomampi tapa raahata mukanansa omaa natisevaa pianojakkaraansa. Sen kuulee hänen levytyksistään, kuten tiedätte ja kuulette. Kuulee niistä muutakin, vaikka teknikot jo tuolloin tekivät kaikkensa ettei kuulisi.

Arturo muuten ei halunnut, että hänen hautapaikkaansa kerrottaisiin kenellekään. Tämä hupaisa toivomus sisältänee sen hupaisan olettamuksen, että kyseinen hautapaikka olisi ylen määrin jälkipolvia kiinostanut. Kyllä maailma on niin täynnä toinen toistaan korvaamattomampia ihmisiä, että niinkin korvattomat ihmiset kuin Arturo "myytti" Michelangeli jäävät pahemman kerran parishiltonien tai mitänenytovatkaan jalkoihin.

Minulle on ihan yksi lysti, onko hautani salainen vai ei. Mutta siinä yöllä hypnoottista musiikkia kuunnellessani muistin, miten lauantaina tulin määritelleeni itseni eteläsuomalaiseksi tulevan hautapaikkani kautta. Kas kun jotenkin katson kuuluvani eteläsuomalaiseen multaan.

S.