Nyt on multaa kynsien alla ja tarve sanoa. 

Pelakuut saivat uudet mullat, ja kaikki muutkin kukat. Viime keväisessä työpaikassani oli eräs pelargoniaintoilija, jolta sain paljon pistokkaita. Ne kaikki lähtivät vuosi sitten kasvamaan ja kukkivat komeasti ja palkitsivat minun pienen vaivannäköni ruhtinaallisesti. Ympäri maailmaa on paljon pelakuuharrastajia, jotka ovat korviaan myöten hurahtaneet tähän kasviin ja lähettelevät toisilleen pistokkaita kirjekuorissa. Minä olen aivan aloittelija, mutta myöntää täytyy, että kesällä kukkiva itse istutettu pelakuu saa sydämen vähän sykkimään. Syksyllä ja talvella se on sitten helppo unohtaa kun se lakastuu ja muuttuu talvella rumaksi käppänäksi. Niin kävi minulle, mutta osaksi syytän kyllä kiirettä remonttihommien kanssa. En siinä ehtinyt ja jaksanut miettiä, kenen kuistille kärräisin talvehtimaan kukkani. Niin ne elelivät muovipussiin rakennetussa vuokra-asunnossamme kunnes joulun alla muutimme, ja saivat vähän oikeammanlaiset talviolosuhteet. Mutta aika monellakin tapaa niitä tunnutaan talvetettavan, joku taitaa laittaa pimeään kellariinkin, joku kuistille ja joku valoisalle viileälle ikkunalle. En tiedä, miltä kasvin pitäisi alkutalvella näyttää. Minun kukkani ovat ihan raatoja, suurimmassa osassa on silti eloa selvästi. Nyt jännään, mitä niille käy. Yleensä ne lähtevät tässä vaiheessa hurjaan kasvuun, mutta että kukkivatko. 

Nyt kannattaa vaihtaa kukkiin mullat, jos ei vielä ole vaihdettu. Perinnetietouden mukaan nyt kasvavan kuun aika on oikea, katsokaa vaikka täältä. Hyvin muuten viheriöivät nuo pelakuut tuon blogin kirjoittajalla jo tässä vaiheessa.

Niin ja sitten tuo kolmevuotias kuuli varmaan elämänsä ensimmäistä kertaa Weljien lastenlaululevyä. Se oli pojan mielestä hyvä, koska siinä oli tarpeeksi poikien lauluja, ja paljon intiaanilauluja eli kaikki, joissa on vauhtia. Täällä nähtiin toipilaan ratsastavan ympäri salia keppihevosella liinatukka liehuen. Sen minä haluan sanoa, että Weljet on sellainen varmaan rakastettukin mutta yleensä turhaan parjattu porukka, jolle naureskellaan paremmissa ja osaavimmissa piireissä. Mutta vaikkapa täältä Turun suunnan piireistä puuttuu ihan kokonaan tuollainen spontaani, innostuva ja innostava musiikintekemisen kulttuuri. Kaiken pitäisi olla valmista ja hiottua, ja äänet viimeisen päälle koulutettu ennen kuin saa suunsa avata ja musisoida. Se aika paljon minua usein ärsyttää, kun olen Oulusta tullut. Olen tottunut, että paras anti on sillä musisoinnilla, joka kasvaa tekijöiden yhteistyönä sisältäpäin ja on jollain tapaa rajatonta, vaikkei nyt sentään ihan, mutta vähän vallatonta ainakin. No sekin riippuu mihin vertaa.

Niin että tiedän, että tuollaisten Weljien esimerkki oli vähän ravisteleva silloin aikanaan, ei tuommoista saa tehdä että aletaan laulaa kuorossa vaikkei olla koskaan ennen laulettu mitään, ja sitten vielä tehdään levy. Ne hommat pitäisi jättää niille jäykkiksille, jotka ovat vuosia ensin harjoitelleet kuivissa kopperoissaan näitä juttuja. Mutta Oulun tekemisen kulttuuriin sillä on ollut vaikutuksensa, aika harva juttu on mahdotonta siellä.  Ja onhan tuolla selvästi ollut tilausta, katsokaa nyt tuota minun poikaani tuossa ratsastamassa. Niillä miehilläkin oli totisesti hauskaa silloin kun ne noita lauloivat ja raatoivat vapaailtansa yhteisen projektin eteen (jotkut enemmän kuin jotkut). Siellä  lastenlaululevyllä on muutama ihan helmi joukossa. Yksi yli muiden on ehdottomasti viimeinen raita: Pii pii pikkuinen lintu. Linkkaisin sen tähän jos jotenkin voisin. Kun en voi, laitan tuon hauskan polkupyöränlainaamislaulun, jossa matka käy kuin Leikki.

Täällä sitä vain on talot pystyssä kaikilla. Ei ole oikeastaan mitään väliä, jos joku paikka on vähän rempallaan.

K.