Lena Israelsson on kirjoittanut hurmaavan puutarhakirjan. Siitä opin uuden sanan, sillä aivan ensimmäisillä lehdillä luonnehditaan potagereja yleisesti. Että miten niitä suunniteltaessa on syytä ottaa huomioon visuaalisuus; pohjan muoto (tarkoitan pohjapiirustusta), pinnanmuodot, eri kasvien korkeuden vaihtelu, eri kasvien viljelyajan vaihtelu ja viljeltävien kasvien värikkyys, ainakin. Kirjassa oli huikeita kuvia ihan oikeista keittiöpuutarhoista, potagereista, jotka ovat kuin pienoismaailmoja, joihin käydään sisään ja sitten ihmetellään.
Pentti Alanko kertoi pienessä vihreässä kirjassaan, miten hän sai puutarhakärpäsen pureman jo ihan lapsena, kun hänen äitinsä kuljetti häntä pyörän tarakalla katsomaan ystävättäriensä puutarhoja. Joskus kuulemma ajettiin pitkiäkin matkoja. Hauskaa. Lisäksi Pentillä oli isoisä tai joku, joka luki lapsille jotain suurta värikasviota tai sensellaista, ja kun löytyi jokin sopiva kasvi, hän sanoi, että nyt mennään tätä katsomaan, ja niin mentiin. Jostain sellainen sitten kaivettiin esiin.
Omat lapsuudenkokemukseni kasvimaista rajoittuu juolavehnän juurien poistamiseen. Sain tehtäväkseni perata pihamme perällä olleen kasvimaan. En osannut tehtävää ollenkaan, vaikka vietin mustalla maalla kyykkien jonkin aikaa. Jotenkin valkeat juuret vain eivät osuneet silmiini. Voin kuvitella, että jos panisin oman samanikäisen poikani samanlaiseen hommaan, niin tulos voisi olla samansuuntainen. Tai sitten pojasta polvi paranisi, mene ja tiedä. Muistan muuten, miten Rehtori M. Kinnunen, tuolloinen 4H-kerhon ohjaaja, tuli katsomaan puutarhaani ihan asiasta tehden, ja kommentoi sitä sitten jotenkin. En muista, mitä hän sanoi, mutta ihan lämpimissä tunnelmissa siinä oltiin. Nyt en kyllä muista, olinko sitten itse joskus vastuussa jostain puutarhasta tai penkistä. Kai.
Se, etten lapsena ole hurmaantunut kesäkurpitsojen kasvattamisesta saatikka syömisestä ei estä minua aikuisena kokemasta sellaista. Olen jo suunnitellut ensi kesän potageria, jonka alustan hevosenlannalla. Aapo ylisti hevosenlannan lempeyttä, ja luin Israelssonin kirjasta, että kun tekee muhevan lantapedin katettuun laatikkoon eli puutarhalavaan, niin viljelyn voi aloittaa kuusikin viikkoa aikaisemmin. Sen ajan se nimittäin lanta hajotessaan lämmittää laatikkoa ja suojaa porkkananpoikasia kylmyydeltä hallayön. Minulla on vielä pohdinta kesken, mitä aion kasvattaa, mutta (tässä vaiheessa kolmevuotias tuli kysymään, miksi toiset ovat ilkeitä ja toiset ei) lupasin vanhemmalle pojalle, etten ahnehdi. En potagerin kokonaispinta-alan enkä lajikkeiden kvantiteetin enkä edes kvaliteetin suhteen. Lomittaisviljelyä haluaisin kuitenkin kokeilla; kun jokin kasvi alkaa kypsyä, ennen korjaamista istutetaan jo seuraavaa. Samoin haluan kokeilla viljavaa multapenkkiä, johon voin istuttaa tiiviisti. Jopa 16 porkkanaa voi saada kasvamaan muhevaksi 30x30 cm kokoisella ruudulla.
Mitä lapsuuteen, haapoihin ja sensellaisiin tulee, niin Lauri Pohjanpää on tiivistänyt omasta puolestaan kaiken (?) tarpeellisen seuraavaan:
Ja se metsä oli maailman sinisin
ja vehrein se nurmikkorinne.
Ja usein vielä unissani vaellan
ma kauas, kauas sinne.
Ja siellä oli maailman kauneimmat
ne sinipunakukkaiset pellot.
Ja niin heliästi helise ei kirkonkellot
kuin siellä ne sinikellot.
Ja ma muistan ne koivut ritvaiset
siellä viheriäisessä haassa.
Ei missään niin valkeita koivuja kasva
kuin kaukana lapsuuden maassa.
Ja koivujen läpi ei milloinkaan
niin taivas loistele seessä.
Sen alla yhä unissani vaellan
ja mulla on silmät veessä.
S.
Ps. Ehdotin paikalliselle hyötyviljelijäystävälleni, että ensi keväänä haemme tallilta sitä mainitsemaani lantaa yhdessä. Hän totesi, että kun sitten myymme tuotoksiamme, kauppanimeksi voisi käydä hyvin "Paraisten paskan marjat". Sanoin, että ilman muuta. Paskan marjat ovat Anu Valveen ja Elina Nuortien kirjoittaman mainion "Paska Juttu" -kirjan (joka perustuu YLEn samannimiseen dokumenttisarjaan) määritelmän mukaan "Pieniä kakkakikkareita, jotka jäävät kuivumaan ja roikkumaan perskarvoihin".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti