sunnuntai 28. elokuuta 2011

Kadonneen aarteen metsästys

Kaveri soitti ja sanoi, että nyt pitäisi löytää novelli, jossa mies on Englannin maaseudulla ajelulla ja löytää äärimmäisen arvokkaan lipaston. Ja hän polkee ja polkee hintaa, kunnes se on tosi matala. Ja sitten hän lähtee vielä pois, ja päättää palatessaan hakea lipaston siihen poljettuun hintaan. Ja tullessaan takaisin hän näkee, miten isäntä sahaa tuota "arvotonta" lipastoa palasiksi. Että polttopuina siitä on enemmän hyötyä.

Ai miten herkullinen tarina! Juuri kun olin vasta hekottelemassa jutulle, puhelumme katkesi. Soitin siltä istumalta yhdelle, ja kysyin, onko tarina tuttu. Ja kun ei, yritin soittaa hänen vaimolleen. Ja häntä en sillä kertaa tavoittanut, ja en sitten soittanut kenellekään, kun tuli jotain muuta. Seuraavana päivänä soitin vielä yhdelle, joka ei tiennyt hänkään sitä novellia, mutta tukun muita, joissa oli klassisen kuuloinen asetelma, ja niitä siinä sitten aikamme ihmettelimme, kunnes olin kotipihassa autoineni ja sanoin, että tähän tämä meidän puhelu tällä kertaa päättyi.

Sitten soitin uudestaan sille, jonka tiesin ehkä voivan auttaa, mutta ei hän suorilta käsin osannut. Mutta käski kysyä kirjastonhoitajalta. Minä kysyin, mutta vielä en ole saanut vastausta. Sitten sain vastauksen häneltä, joka ei ensin vastannut mutta vastasi sitten ja käski kysyä kirjastonhoitajalta. Hän oli sillä aikaa kun kysyin kirjastonhoitajalta onkinut tiedon jostain, enkä vielä tiedä mistä. Mutta kyseessä lienee Roald Dahlin novelli Parson's pleasure, mitä lieneekään suomeksi (Pastorin huvi, luulen, googlattuani). Tuolla lontoonkielisellä nimellä löytyy googlesta sekä kirjoitettuna että juutubesta äänneltynä. Suomennettuna lienee Otavan novellikokoelmassa "Rakkaani, kyyhkyläiseni", sillä ne novellit, jotka kahdesta Dahlin suomennetusta novellikokoelmasta eivät mahtuneet tähän kyseiseen suomennokseen, päätyivät sitten myöhemmin kokoelmaan nimeltä Joku kaltaisesi. Ja sen minä sattumalta sain käsiini, vaikken tiennyt sitä Hietsun kirpparin myyjää kuunnellessani vielä, mikä tämä Dahl on miehiään. Olin vain nähnyt hänen nimensä kirjaston lastenosastolla. (Tuo kyseinen myyjä muuten myi Mannerkorpea ja Juhani Tammista samassa pöydässä, ja minä kysyin, että mikä se on tällainen myyjä, jolla on Mannerkorven kirja samassa pöydässä myynnissä ja mies ei keksinyt mitään hirveän hauskaa vastattavaa mutta sanoi, että nyt ne on joka tapauksessa molemmat myynnissä. Varsinainen selitys oli järkeenkäypä, hän kun oli kirjojen ystävä ja oli nähnyt Tammisen joskus olleen menossa roskiin ja pelasti senkin. Ja Mannerkorpia hänellä oli kotona vielä kaksi vastaavaa hyllyssä. Niitä hän oli ahminut sen tähden, kun ei sitten enää ollut ollut varma, jokos tämä kappale hänellä on. Ja tietysti hän oli erinomaisen sielukas mies, ja juttelimme lyhyesti mutta antoisasti, ja hänen vaimonsa oli helpottunut kun ostin häneltä viisi kirjaa, ja kiitteli minua siitä, että kevennän hänen miehensä hyllyä.)

No, minä sitten soittamaan sille ensimmäiselle kaverille, tässä tänään, että arvaa mitä, ja että tämä kertomaan, ennen kuin ehdin pidemmälle, että arvaa mitä, että se kirja löytyi, ja että arvaa millä tavalla! He olivat olleet myyjäisissä, ja narutuksessa oli sitten kaupattu kakkuja ja herkkuja oikein urakalla, ja että hänen rouvansa oli sitten päätynyt saalistamaan niitä naruillaan aimo annoksen. Ja päiväsellä he sitten päättivät viedä niitä Maunolle ja Jaanalle, ja ajelivat sinne, ja joivat sitten Maunon ja Jaanan pihalla kakkukahvit. Ja siinä puutarhassa istuessaan joku lapsista oli mennyt talonväen piharakennukseen ja raahasi sieltä jostain syystä kirjapinoa. Ja siinä sitten puutarhapöydän tietämillä oli pinosta pudonnut yksi kirja tämän kaverin, joka ensimmäisenä soitti minulle, jonka jälkeen minä soittelin muille, jalkoihin. Ja siinä kannessa oli kirjailijan nimi, niin kuin nyt kannessa ruukaa kirjailijan nimi olla, paitsi silloin kun siinä on kirjailijan salanimi. Ja Häneltä pääsi parahdus, että tuossahan se nyt sitten on, tuo se kirjailja on. Roald Dahl! Että aika Dahlimainen tarina kyllä tämäkin minusta.

Osa on ihan hirveän hyviä niistä novelleista. En nyt ehdi, mutta referoin novellin muuannesta Adolfuksesta vielä.

S.

3 kommenttia:

  1. Opiskeluaikainen äidinkielenopettajani ei pitänyt Roald Dahlista lastenkirjailijana, kaiketi mustan huumorinsa takia. Sen verran on jäänyt se mielipide minuun itämään, etten ole omille lapsilleni niitä kirjastosta lainannut. Kai pitäisi kuitenki kokeilla. Eilisiltaisille vieraille tiedoksi, että se oli Kuka pelkää noitia -kirja, jota tarkoitin, mutten muistanut.

    Ja jotenkin olisin mieluummin ollut sen Hietsun kirpparin myyjän vaimon housuissa kuin omissani sillä hetkellä, kun kirjanippu vaihtoi omistajaa. Kirjaniput ovat tässä viime aikoina vaihtaneet useinkin omistajaa, eikä kertaakaan niin päin, että täältä talosta olisi suunta pois. Lisää kirjahyllyä ei ole syntynyt samaa tahtia. Mieheni on kuin hurmoksessa ja kuvittelee kai, että koskaan enää ei tarvitse muuttolaatikoita kantaa. Olen k yllä kuullut että keräilijät ovat niitä onnellisimpia...

    VastaaPoista
  2. Voi olla näin kuten kommenttisi lopetit. Niiden vaimoista ei aina niin tiedä onko ne.
    Terveisin vaimo jonka täydehkön kirjahyllyn päälle oli muuana iltana joku puolihuolimattomasti laskenut kädestään K. Päätalon luultavasti koko tuotannon. Huoh.

    VastaaPoista
  3. Varmaan rivien välistä tihkuikin vaimon näkemys tähän kirjankeräilyinnostukseen.

    Kerran muuten eräs lukemista ja kirjallisuutta ilmesen paljon harrastava kertoi jostakin lahjaksi saamastaan kirjasta, joka hyväkin oli ja jota hän suositteli, mutta totesi laittaneensa sen kiertoon "koska se ei ollut kirja jonka hän olisi halunnut omistaa".

    VastaaPoista