Johdonmukainen tarina

Ja minä näin taivaan avoinna, siltä se ainakin tuntui, sillä pilvet olivat auringon kohdalta väistyneet ja se riitti. Ja tuli vihdoin aamupäivä, ja näin Kaarinan keskustassa heikko-osaisen miehen aivan liian kireät housut jalassa, enkä ole varma, olinko iloinen, että näin hänet. Sillä ei maailman kurjuus vähene vaikka sille silmän ummistaisi. Ja Turussa kävin todetakseni, ettei apteekki magnesiumeineen olekaan auki. Ja kun kuljin Suomen suurimmassa kittarissa, se oli ihan täynnä ihmisiä ja konsulentteja, joista kenenkään nimi ei ollut Sanelma Käyrämö. Mutta jotenkin minun kävi heitä surku, kun he siellä valtavassa väenpaljoudessa seisoivat, ja hokivat kuka mitäkin, kuin apinat, hymy huulilla kuin kiinteistövälittäjillä, vaikka silmät olivat enemmän tai vähemmän väsyneet melkein kaikilla paitsi sillä, joka puhui huonosti suomea.

Helmasyntini on, että alan höpistä aina kesken kaiken ja vähällä luvulla, ja otan kantaa ja kommentoin, vaikka kirja on vielä kesken. Rohkaisua siihen sain tietysti kirjasta, jota en lukenut, mutta jonka välissä olleen saatekirjeen ja ehkäpä jonkin matkaa esipuhetta luin. Kirjan nimi oli "Kuinka keskustella kirjoista joita ei ole lukenut". Ja Parnasson päätoimittaja Papinniemi kirjoitti muistaakseni silloin pääkirjoitukseensa ajatuksia, että tosiaan, mehän keskustelemme kirjoista, vaikka emme lue, ja niihin aikoihin taisi tosiaan se Petri Tamminenkin puhua sen, minkä nimimerkki Minna tänne blogiinkin joskus kirjoitti: "Ei kukaan enää lue kirjoja, kaikki vain puhuvat niistä", vapaasti väljän muistini mukaan mukaellen. Ja Papinniemi sanoi puhuvansa sujuvasti Waltarin kirjoista vaikka on lukenut vain historialliset romaanit ja nekin joskus lukioiässä.

Onko joku lukenut enemmän Waltaria? Minä en ole lukenut enempää, vaan vähemmän. Tanssi yli hautojen sai armeija-aikana komppanian varapäällikön, yliluutnantti Ilosen, nälvimään minua. Suuri illusioni sai minut pitämään Waltarista kirjoittajana, vaikka olin sen lukiessani aika nuori.  Sinuhe sai tuolloin viisivuotiaan poikani juuttumaan kaiuttimen juureen paljon tiiviimmin kuin minut. Käsittämätöntä tosiaan, että olen saattanut äänikirjana kuunnella kotistereoillani koko kirjan. Seitsemää veljestä me kuuntelimme pojan kanssa aina autossa, kun äiti ei ollut paikalla. Hän nautti siitä paljon, ja selvähän se. Nauttiihan siitä kuka hyvänsä, joka vain malttaa kuunnella. Waltarin muistelmakirja oli myös hyvä. Ja Komisario Palmuakin kuuntelin mieluummin kuin olin kuuntelematta. Mutta kun nyt kuuntelen äänikirjana Mikael Karvajalkaa, niin pitää kyllä kysyä, että montako erilaista hahmoa Waltari osasi luoda? Kuka osaisi perustella, miksi häntä pidetään niin suurena? Tarinointi Waltarilla on kyllä ihan suvereenia ja jouhevaa, vaikka jotkut sanovat ihan johdonmukaisesti juohevaa. Ja toki Sinuhella on ajatuksia, joista jokainen löytää itsensä, mutta eikö se kaikki ole aivan ilmeistä? Ja eikö se sama masentunut Sinuhe seikkaile niissä kaikissa kirjoissa? Tämän siis sanon juurikin sillä uhalla, että joudun olemaan itseni kanssa eri mieltä sitten myöhemmässä tulevaisuudessa. Juha Panula se kuitenkin joskus yritti takoa meidän luennolla istujien päähän, että entä sitten, jos joku on joskus sanonut sitä tai tätä, silloin oli silloin ja nyt on nyt.

S.