Keskellä pihaa koivun alla
juuri sen verran iso kivi,
että se on ollut siinä aina,
kuusituhatta vuotta.
Lasten hiekkalaatikossa
talvehtinut kahvikuppi.
Viimeinen lumi, varjon kokoinen,
kallion alla. Kävimme pihassa
vain kääntymässä, väärä tie.
Tai ei se tie ollut,
sen näköinen, en tiedä mikä,
ei se vienyt muualle
kuin sinne. Hätääntyivät ehkä
siivoamaan, vaihtamaan vaatteita.
Kanat olivat jo ulkona
navetan takana tunkiolla.
Näin ne isolta tieltä.
Mitä valkoista? Kanoja, totesin.
Sitä ei voi sanoa muille,
se on liian pieni asia,
sen takia yksityinen ja
puhtaasti henkilökohtainen,
niin kuin kaikki muukin,
minkä olen kertonut.
Vain tällä tavalla sen voi.
Veijo Meri
Olin juuri kysymässä, mistä kokoelmasta. Hyllyssäni on Meren runoja, mutta ei yhtään näin hyvää.
VastaaPoistaEn sanokaan, tämä on siinä toisena.
Minusta tässä oli kiva ajattelua. Että näin on, ja tulinpahan ajatelleeksi. Toki samanlaista on puettu myös proosan muotoon, jo paljon ennen kuin tuo runo(kokoelma) ilmeistyi seiskytluvulla.
VastaaPoistaS.