Kinkerit

Ensin sinne piti mennä kanttorin. Kanttori oli kuitenkin estynyt, koska tekee 80-prosenttista virkaa, koska opiskelee vasta kanttoriksi. Sitten pyydettiin vanhaa tuttua, ammattikanttoria, joka on hyvä ja joka on tuurannut siellä usein. Hän oli saanut lähetyssihteerin hommia niin, että ne menivät päällekäin keikan kanssa. Hän se ehdotti, että jos se yksi sieltä Paraisilta kokeilis. Ehdotusta ehdotettiin kirkkoherralle. "Minä vielä kysyn sitä yhtä", vastasi hän, ja kysyi. Ei päässyt "se yksi". Sitten soitettiin taas Paraisille, että josko sinä kuitenkin. Ja minä sinne sitten.

Ihan hyvin meni. Olin kuin mikäkin opettaja, tupa oli iso ja täynnä kyläläisiä ja puheensorina oli oikein mukavaa ja oppivat lauluja nopeasti. Olin varautunut hiukan hitaampaan opetustahtiin ja tein itseni hieman naurunalaiseksi kun en hoksannut heti muuttaa tahtia nopeammaksi. Mutta sitten hoksasin ja muutin, ja samalla vauhdilla olisin ehtinyt opettaa lisääkin niitä pikkusieviä lauluja uudesta Kirkkomuskari-kirjasta.

Soitin myös maahohtaalumivaipassansa sismollissa, ja siinä on se yksi nousu, joka sävellajista johtuen on soinnutettu sormilleni koko lailla mahdottomaan malliin. Että koskaan en saa oikeita säveliä ylennyksiin tai valkoiselle kuten pitäisi. Kirkkoherran puheen aikana kuivaharjoittelin sitä kohtaa ainakin kaksikymmentä kertaa. Ei riittänyt. En harjoittele sitä enää koskaan, koska harjoittelu ei selvästikään auta.

Palatessani kadutti yksi asia. Luulin, että minua joku tarttee, ja kahvien nauttiminen oli kamalan kiireistä. Etenkin kääretorttu oli niin maukasta ja kapeaksi leikattua, että olisin ilman muuta ottanut niitä kolme kappaletta enemmän verrattuna siihen montako otin, elikkä yhden, jos olisin tiennyt että ehdin syödä ne kaikki. Niitten sisällä olis ollu valkoseksi hyydytettyä kääretortun sisusta. Yleensä kun syön kääretorttua, tai ainakin jos ite teen sitä, niin sinne tulee vedettyä vain jotain kerman tapasta, eikä mitään hyydytettyä. Mutta emäntäpä olikin hyydyttänyt. Ei sillä, oli sillä siellä sellasia sillivoileipiäkin. Siis voileipiä, jotka oli valmiiksi sillitettyjä. Että silleen.

Mutta mukavasti sain lohtua, kun palatessani ajoin muuannen bistron ohi, josta tilasin etukäteen kahden minuutin varoitusajalla teekupin, niin pyytämättä ja yllätyksenä tuli lisäksi suklaakakkua ja vielä kermavaahtoa, joka ei tosiaan ollut hapanta eikä siellä nyt mikään muukaan ollut hapanta, ei oikeastaan isäntäkään. Että kiitos vain.

Ja kun sitten olin kotona niin lapset nukkuivat. Että sellainen oli sen illan rypistys. Että ihan tyytyväinen olin.

S,

ps. Tätähän ne nuo tuntuvat ihmiset katselevan. Lööpit asiaa kirkuivat tänään. Mulla on ystävä, jolla on tästä paljon sanottavaa. "Minä hävisin tämän äänestyksen 3-1" sanoi Jorma, kun hänelle kävi ilmi, mitä hänen uransa on oikeasti merkinnyt hänen perheelleen, vaimolle ja kahdelle tyttärelle. Marko-poikansahan on jo kuollut. Minusta tämä on jotenkin liian prototyyppinen, anteeks nyt vaan toisto, kuvio.