Perheellisen on pakko yrittää

Minäkin panen tämän blogiini. En nyt ehkä elvistelläkseni, mutta iloitakseni. Ja jospa joku muukin voisi sallia itsensä olla iloinen tätä listaa katsellessaan. Lista on siis Ware-nimisen saattohoitajan kokemuksien pohjalta laadittu; mitä ihmiset kuolinvuoteellaan kaikkein eniten katuvat:

1. Toivon, että minulla olisi ollut rohkeutta elää niin että olisin ollut rehellinen itselleni, eikä sitä elämää, jota muut minulta odottivat.

Ware: "Tämä oli ylivoimaisesti yleisin katumuksen aihe. Kun ihmiset huomaavat, että heidän elämänsä on melkein ohi, he katsovat taaksepäin ja näkevät, miten moni haave on jäänyt toteuttamatta".

2. Toivon, että en olisi tehnyt niin kovasti töitä.

Ware: "Tämän kuulin jokaiselta miespotilaalta, jota hoidin. He puhuivat lastensa kasvamisesta ja elämänkumppaneidensa seurasta."

3. Toivon, että minulla olisi ollut rohkeutta ilmaista tunteitani.

Ware: "Monet olivat tukahduttaneet tunteitaan. He olivat tottuneet elämään keskinkertaisesti, eikä heistä koskaan tullut sellaista, jollaiseksi heidän olisi ollut mahdollista tulla."

4. Toivon, että olisin pitänyt yhteyttä ystäviini.

Ware: "Jokainen kuolemaisillaan oleva ihminen kaipaa ystäviään."

5. Toivon, että olisin sallinut itseni olla onnellisempi.

Ware: "Tämä oli yllättävän yleistä. Monet ymmärsivät vasta kuolinvuoteella, että onnellisuus on valinta. He olivat jumittuneet vanhoihin rutiineihin ja tapoihin."

Hyvä lista. Tämän listan ensimmäinen asia tuli mieleeni tänään kun hikoilin pitkästä aikaa liikunnallisissa aktiviteeteissa. Saunaa olemme lämmittäneet viime aikoina pari kertaa, mutta se ei samalla tavalla pidennä ikää kuin kevyt hikoilu. Hikoilu johtui koti-isyydestä. Minä olin tänään koti-isä. Se tarkoittaa isää, joka on kotona. Isä pelkkä tarkoittaa isää, joka ei ole kotona, ja joka on isän prototyyppi yhteiskunnassamme. Prototyyppi ei ole tässä yhteydessä keskeneräinen mallikappale.

Koska olin kotona, jouduin ruokkimaan lapseni, myös kuopukseni. Vein hänet ruokailemaan siinä puolen päivän kantimissa. Kuljin pulkkineni kärryineni ohi kolmen ihmisen, joista kaksi katsoi kun yksi teki töitä. Julkinen sektori maksoi heille palkan. Työntekijä oli moottorisahamies, kaksi muuta olivat apulaisentapaisia, jotka kantoivat itse hyväksi katsomansa määrän leikkuujätettä peräkärryn kyytiin. Ensimmäisen kerran heidät tavatessani leikkuujätettä ei tainnut kauheasti olla vielä kertynyt.

Kysyin reippaasti, mihin sahatut puut joutuvat. Apulaiset kysyivät asiaa sahurilta, joka oli varttunut mies, ja joka tuntui tietävän asiasta eniten. Hän kannusti minua hakemaan puut itselleni, jos vain käyttöä löytyy. Lupasin tehdä näin. He kaikki kolme olivat hyvin ystävällisiä. Toinen apulaisista sanoi minulle jotain ystävällistä. Toinen ei, mutta hymyili ystävällisesti. Taisipa vilkuttaakin heidän lähteissään. Minä ainakin vilkutin heille.

Palatessani lapsenruokintareissulta kuljin taas kärryineni ja pulkkineni puunsahauspaikan ohi. Minulla oli silloin neljä lasta seuranani. Komensin lapsen pois pulkasta ja lastasin siihen puita. Pulkkaan mahtui kolme pölliä. Päälle istahti sama kaveri, joka hetkeä aikaisemmin istui "tyhjässä" pulkassa. (Tulee vain mieleen se vanha Antero Vipus -kompavitsi, jossa kysytään, kuinka monta kertaa oikein nälkäinen mies voi haukata kokonaisesta ruislimpusta, mutta en juutu siihen.) Yksi puu päätyi lastenrattaisiin tyttäreni jalkojen päälle, yksi koululaiselle singoksi, toinen toiselle koululaiselle singoksi, yksi rattaiden alaosaan vaakasuuntaan, ihan vain kulkuesteeksi ja yksi pitkä riuku olalleni. Ja sitten me mentiin. Matkaa oli ihan vähän, mutta juuri siihen aikaan päivästä koulun lähellä kulkeva tie on hyvin vilkkaasti liikennöity. Luulen ja tiedänkin, että saimme hyväksyviä hymyjä kun sitä puuta oli niin paljon.

Innoissani siitä, että puuta on ilmaiseksi saatavilla päätin lähteä hakemaan sitä lisää. Panin lapset, kolme poikaa, syömään välipalaa ja varmistelin, että erityisesti veljekset tulisivat toimeen keskenään sen ajan, kun haen lisää puuta. Sitten lähdin. Kuopus oli rattaissa hereillä, joten jouduin ottamaan hänetkin kyytiin. Sahauspaikalla hain puita kauempaa lammen rannalta, jonne kaatunut puu oli sahattu. Pöllit olivat tavattoman painavia. Ahneena miehenä keräsin puita niin paljon kuin suinkin. Puolet paluumatkasta on loivaa alamäkeä. Ylittäessäni tietä kuormani levisi. Onneksi juuri silloin ei autoja tullut. Kannoin pöllinkappaleet tien yli yksitellen. Juuri kun olin saanut jälkeni siivotuksi, risteyksestä ajoi auto, jonka ratissa oli nainen. Maks kakskymppinen. 

En enää muista, millainen ilme naisella oli. Arvasin jo silloin, että unohdan sen ilmeen, vaikka sanoin itselleni, että painan tuon ilmeen päähäni ja kun sitten tapaan sen naisen kaupassa, niin kysyn empimättä, että minkä takia sinä minulle sellaisen ilmeen päästit silloin siinä risteyksessä. Hän päästi sen ilmeen vasta juuri siinä kohdallani. Ja kun autolla ajaa, ei tartte olla missään vastuussa ilmeistään, voi väännellä naamaa ohikäveleville niin paljon kuin haluaa. Ette usko, miten minua kiukutti. Nainen ei selvästikään arvostanut sitä, että kannan pulkan ja lastenrattaiden avulla polttopuita perheelleni. Ei tiennyt, miten viluinen vaimo minulla on. Eikä tiennyt, miten tärkeää vaimolle on saada juuri koivupölliä pesään. Siinä on se kaunis kuorikin kerran. Että julkesi se nainen punaisessa autossaan mulkaista minua niin. En minä tahallani sitä pöllikuormaa särkenyt siihen risteyksen keskelle. Ja siivosin jälkeni, jotain kaarnamujua korkeintaan jäi valkealle lumelle, kovaksi ajetulle. (Se, että eskimoilla olisi kielessään lumelle kaksikymmentä eri sanaa, on jonkinsortin agraarilegenda. Ei se kuulemma ole niin. Jostain minä luin. Vaikka mistäpä sitä tietää, jos luin valhetta. Muistaakseni se ei kuitenkaan ollut internetissä.)

Myönnän, että kiukkuni naisen ilmettä kohtaan lisääntyi nähtyäni, miten joku keski-iän ohittanut nainen ajoi ohitseni ja heti siinä kohdallani, luullen ehkä etten seuraa hänen ilmettään, vapautti kaikki 30 kasvojen ilmelihastaan palvelemaan typerää hymyään. Ilman sitä nuoren naisen syyttävänsävyistä mulkaisua ei vanhan naisen harmiton hymy olisi tuntunut missään, mutta nyt tuntui. Laskettelin mäen loppuun ja keskityin loppusuoraan, viimeiseen nousuun. Olin kuin Volgan lautturit, tukevassa etukenossa. Kuten sanoin, pulkka painoi paljon, ja kärryjäkin piti työntää. Tuosta kuvasta tuossa ylhäällä voi nähdä jotain. Koivu oli ihan märkänä jäätynyttä, ja tavara oli järeää. Minulla tuli usein mieleen se Rydbergin Tonttu, joka talviyönä mietti ajan kulua sen erään talon parvella, lähellä pääskysen pesää. Silloinkin nimittäin luonnon mahlat olivat jäässä, ainakin sen paremman käännöksen mukaan.

Kerrottakoon, että päivän aikana tein viisi puunhakukeikkaa. Kolme kärryjen kanssa, kaksi ilman.

Siinä kiukuissani puita vetäessäni mietin, että jos naapurin Minna tulee nyt ovesta ulos ja katsoo menoani tai matoani (Mataa-verbin substantiivijohdoksella -inen muodostettu 'mataminen' on periaatteessa tasa-arvoinen -o -päätteellä muodostetun deverbaalijohdoksen 'mato' kanssa) niin sanon hänelle ennen kuin hänen pitää keksiä mitään vapauttavaa sanottavaa, että "Perheellisen on pakko yrittää". Se olisi sopivan lattea ja siihen ehkä Minnankin olisi helppo keksiä jotain sanottavaa. Jos sanoisin jotain kryptisempää, niin ensinnäkin, minun olisi sellaista vaikeampi keksiä, ja toiseksi, siihen olisi Minnan paljon vaikeampi keksiä sanottavaa takaisin. Se Minna on tosi mukava, vaikkei sitä kauheasti näykään. 

Oikeasti kuitenkin elin siinä vain rohkeasti sitä elämää, mitä itse halusin.

S.