Minkä rotunen?

Joimme ystävänpäiväkahvit Ella Janssonin tuvalla tuossa naapurissa. Siellä oli iloista väkeä, kahvi oli halpaa ja hyvää, pullineen päivineen. Joku mummo nypläsi menemään siellä seinustalla ja oli otettu kun sitä tulimme ihastelemaan. Nelipäinen eläkeläisseurue naapuripöydässä oli kohtelias ja iloinen kuin pulmusparvi, millä viittaan lähinnä iloisuuteen ja senkin teen kömpelösti. Kömpelöä sen sijaan ei ollut tapa, millä he käänsivät kielen suomelle kun halusivat osoittaa asiansa meillekin tai muuten huomioida muut ihmiset. Nyplääjäkin puhui sujuvasti kahta kieltä vaikka oli suomenkielinen kyllä. Yhden niistä ihmisistä olen tavannut aiemminkin mutten saa päähäni, että missä. Missä lie. Aion jutella taas kun tapaan heitä jossain. Olivat niin hyväntuulisia jotenkin. Kaikki oli ihan aitoa eikä ollut kenelläkään tarvetta puhua väkisin tai sanoa mitään ihmeempää, siinä päiviteltiin vain miten hyvää kahvi on ja joku sitten kertoi aina jonkun tarinan, pitsinnypläyksestä tai muusta. Yksi naisista oli asunut Loviisassa ja koki siellä paikallisessa nypläyskerhossa, että häntä ei oikein toivotettu koskaan tervetulleeksi. "Ei nyt ihan mobbaamista, mitä se on suomeksi, mutta eivät minua halunneet sinne. Ehkä mä puhuin liikaa raumalaisesta nypläämisestä."

Sinne mentäessä tapasimme naisen koiran kanssa. Hän iloitsi meidän nelivuotiaasta, joka oli hyvällä tuulella ja puhui äänekkäästi siinä kapealla kujalla. Nainen tarjosi talutettavaa koiraansa, pentua vielä, meille ja pojallemme erityisesti kaveriksi. Arvelin, että kyseessä on pentu. "Joo, hän on syntynyt 15. 9.", nainen sanoi. Minä kerroin, että meidän H. on syntynyt 9.9. "Jaa, minkä rotunen se on?" Siihen oli ihan luontevaa vastata, että ihan ihmisrotunen, ja nukkuu tuolla kärryissä. Mikä parasta, nainen ei lähtenyt senkään paljastuksen jälkeen kävelemään, vaan juttu jatkui ja totesimme, että asumme samalla kadulla. Nyt minulla ei ole enää montaakaan naapuria jututtamatta. Etunimen häneltä muistan vieläkin, sukunimen voin tarkistaa postilaatikosta. Oikein mukava hän oli.

Illalla kävi vieraita ja laulettiin ja soitettiin. Saimme tämän kahlattua paremmin läpi kuin edellisellä kerralla. Tuo lauluosuus on taas niin intuitiivista musiikkia kuin olla ja voi, ja säestys kuulostaa niin helpolta kuin kuulostaa voi. Jos sen pianopartituurista orjallisesti soittaa, käsiä tarvitaan vähintään kolme, neljännestäkään ei ole haittaa. Siinäpä se juuri on, nöyrtyä kuitenkin kahdella vajavaisella kädellä soittelemaan, ja vielä hitaasti koska en ole ammattilainen, varsinkaan nopeasti soittamisessa. Siinä toisaalta puntit sitten yllättäen tasoittuu, kun tuo hitaasti soljuva santaapile tulleepi yhä hitaammin soljuvaksi ja saa siten laulajan sitkon koetukselle

Tämä Kylläisyysaariahan on ajankohtainen, vanha Simeoni se siinä pistelee menemään, iloissaan siitä että sai sen, mitä hänelle luvattiin. Lauloimme myös vieläkin oleellisempia lauluja, tai sanoisinko kouriintuntuvampia, ja se toi jotenkin lohtua tähän maailman aikaan.

S.