Jag behööver hevosenlantaa

Nuoret naiset olivat sen näköisiä, että ehkä he kuitenkin puhuvat ruotsia. Tämä mielikuva tuli vallitsevaksi vasta ihan niillä näppäimillä, kun olin avaamassa suutani. Siksipä puhkesinkin puhumaan ruotsiksi asiaa enempää suunnittelematta. Suusta pääsi "Hej, jag behöver hevosenlantaa". Hymyilin kaksikielisyydelleni hillitysti, ja ihan hyvin naisetkin siihen suhtautuivat. Koska kaikki keskustelun osapuolet osasivat suomea paremmin kuin ruotsia, minua neuvottiin ensimmäisellä kotimaisella. Neuvon sanat olivat kalliit: Voit toki ottaa lantaa tuosta läjän päästä ja viedä sitä mennessäsi niin paljon kuin haluat. Jotain tällaista halusinkin kuulla.

Ajoin kotiin, laputin lapset nukkumaan ja kahdeksan jälkeen, kun olin saanut Juholta luvan lainata taas kärryä, olin jo matkalla lainaamaan kärryä. Puoli yhdeksältä olin lapion varressa. Oli viileää, sillä oli jo ilta. Työnnettyäni lapion kuivakanpuoleiseen lantaläjään, joka oli arviolta kuuden metrin mittainen, alle kaksi metriä korkea ja pari kolme metriä leveä, ilmoille pääsi höyry. Olin luullut, ettei tuule, mutta siinä lantaa lapioidessani huomasin jääneeni tuulen alle. Olo oli kuin höyrysaunassa. Ohitse hiljaa ajavista autoista näkyi epäselvät ääriviivat. Lannan haju tunki sieraimiini, ei, tietoisuuteeni, ja siinä oli jotenkin hyvä olla. Haju ei nimittäin ollut paha vaan toi merkillisellä tavalla lapsuuden mieleen, vaikkei meillä hevosta koskaan ollutkaan. Ja höyry lämmitti. Kai siinä olisi foliomakkaran saattanut kypsentää, kun olisi yöksi vain työntänyt käyvään lantakasaan. Tuossa lähellähän tuo kasa on, ja tuskin kesän aikana katoaa, joten mikäpä jotten joskus vaikka kokeilisi. Täytyy vain hyvin kätkeä sellainen foliomakkara ettei se joudu vääriin käsiin. Jos sellaisesta jäisi kiinni, ei selitystä uskoisi erkkikään. Ja onhan siinä se hygieniapuolikin, joka tosin kotoa opitun mukaan on humpuukia.

Täällä kotona kaikki oli valmista. Hamstrasin viime syksynä pakkauslavoja, sellaisia kulmista saranoituja kehikkoja, ja nyt ne odottavat pihan perällä täytettä kuin vartijat aamua. Päivällä runnoin omenapuun oksia sinne silputtuna pohjalle ehkäpä sen neljäkymmentä senttiä. Yritin tehdä niistä niin lyhyitä pätkiä kuin saatoin, mutta ei se ihan helppoa ollut. Voin kertoa muuten, että jos satavuotiaan omenapuun jättää viitenä vuotena leikkamatta, kuudennen vuoden leikkuurupeama on mieletön. Meillä tosin aviopuolisot eivät olleet keskenään samantyytyväisiä leikkuujälkeen, mutta omalta osaltani voin sanoa, että parempaan en pysty eikä pysty moni muukaan. Ja että ylimmät oksat ovat korkealla ja siellä pienempää voi ruveta pelottamaan. Ja että minusta puusta tulee hyvä jahka tulee kesä ja vihreä. Keväthän meillä jo on, täällä Paraisilla. Lumi on mennyt ja joka pihassa on krookuksia jo kukullaan, ja meilläkin kielot jo punkevat sieltä tulemaan. Ja tomaatti on tietysti ruukuissa, joskin nyt on ollut sellaista seisahtunutta meininkiä kasvussa. Mutta sanon, että yhdestä siemenestä tulikin erinäköinen kasvi, joka saattaa olla vihanneskrassi mutta voisin ottaa siitä kuvan jos jaksaisin ja joku voisi sitten sanoa, että mikä se on. Luulin, että sieltä kasvaa solanum lycopersicum -tomaatti, mutta ei se kyllä siltä näytä.

No, sen omenapuunoksasilpun päälle lapioin sitten sen peräkärryllisen. Minulla on korkeita lavoja, kolme tai neljä kehikkoa päällekäin. Kaksi laatikkoa sain täyteen, kolmas pitää täyttää myöhemmin. Kutkuttelee ajatus siitä, että siellä on ilmastointi ja kaikki omasta takaa. Todellisuudessa olen huolissani, miten mustajuuri mahtuu kasvamaan, jos multaa on vain 30 senttiä. Ehkä se riittää silti.

Ja siinä lapioidessani kuu loisti, sirppi, mutta loisti kuitenkin, ja valaisi, ja sama tuttu tuoksu nousi taas lannasta, ja vaikka nälkä oli jo pikkuisen, niin siinä oli jotenkin hyvä lapioida sitä lantaa.

S.