Menneellä viikolla tiistaiko se oli kun kävin lähikoulussa asioilla. Oli ruokatunti, ja seisoin tyhjällä käytävällä. Portaista hiihti lapsuutensa viimeisiä onnellisia päiviä elelevä pulskanpuoleinen tyttönen. Tytöllä oli valkoinen trikoopaita ja yksiväriset trikoopöksyt, ja askel oli kapea, niin että polvet melkein osuivat toisiinsa hänen mennessään. Näin hänestä selän ja märän, liukurin muotoisen takamuksen. Se siis oli tummunut kun lapsi oli laskenut pyllymäkeä välitunnilla. Näin minä asian itselleni selitin, voi siihen toki muutakin selityksiä olla.
Tyttö lauloi. Ei sitä joka päivä kuule tuollaisen jälkilapsuutta elävän tyttölapsen laulua koulun tyhjillä käytävillä. Rytmistä muistan saaneeni hyvin selvää, ja melodiastakin ajattelin, että kyllä se tuossa hahmotettavissa on. Minulle se oli vain niin uusi, että tiesin jo kuullessani sen että tuon minä kyllä pian unohdan.
Jos olisin kuullut aiemmin, mitä tyttö laulaa, olisin kääntynyt katsomaan hänen kasvojaan. Mutta hän aloitti laulunsa vasta selkäni kohdalla. "Sä oot kivi mun kengässäin". Minä että jaa. Ja sitten tosiaan näin sen ulkoilusta ja ehkä ruokatunnistakin virkistyneen lapsen, ja hymysin. (Eilen oltiin suksimäessä, ja neljävuotiaan kanssa seistiin päivä rinteen sivussa. Alas mäkeä tuli n. 8. vuotias tyttölapsi, joka laskiessaan nauroi koko ajan, äänettömästi. Noteerasin asian, kuten poikanikin teki: "Hymyili", hän totesi yhdellä sanalla)
Toinen laulaja oli kehitysvammaisten kerhossa. Kanttorit ja muut kehitysvammatyötä tehneet tietävät kyllä, miten hauskoja ne sellaiset kerhot voivat olla. (Kerron Erkistä, lempeä-äänisestä pohjoissuomalaisesta papista, joka oli ollut kehitysvammaisten rippikoulussa pappina: Hän vei oppilaat kirkkoon tutustumaan, ja kyseli, mikä se tuo tuolla ylhäällä mahtaa olla. Ennen kuin kukaan ehti vastata oikeaa vastausta enkeliä, yksi opiskelijoista avasi suunsa ja ehdotti: Se on varmaan metso. Sen verran Erkistäkin, että Erkkiä kuulemma meinasi naurattaa.)
Itse en keva-kerhossa niinkään repeillyt, mutta jatkuvaa hyväntuulisuutta se kyllä oli, ihan alusta loppuun. Opettelimme kinkerivirttä, jonka melodian moni tunsi ja lauloi puhtaasti mukana, joskin väärillä sanoilla (274). Kun sitten ohjaaja ehdotti, että laulaisimmeko nyt jotain reippaampaa, niin yksi mies alkoi laulaa, alaleuallansa selväpiirteisesti artikulaatiota tukien, hiljaisella mutta kuuluvalla äänellä muuatta Hans Leo Hasslerin pääsiäisvirttä, joka siis alunperin on ollut ihan perustavaa laatua oleva rakkauslaulu (Mein G’müt ist mir verwirret von einer Jungfrau zart “A young girl/woman (virgin) has tangled up all my thoughts and feelings). Kaikki kuuntelimme hiljaa ensimmäisen säkeistön. Sen jälkeen ihmeteltiin, miten tällä laulajaherralla on paljon lauluja varastossa. Olkoon hänen nimensä Tuomo nyt. "Tuomo on sellainen ilopilleri oikein" sanoivat muut kerholaiset rivistä, ja komppasivat tosiaan erittäin hyväntahtoisesti. Se oli jotenkin hyvä hetki sekin.
S.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti