T. Tiainen

Alkää luulko, että tässä linkissä esiintyvä mies on T. Tiainen. Ei ole. T. oli opettajani kolmannen luokan ajan. Kävin kouluni Pitkäkankaalla Oulunsalossa. Siitä on jo aikaa. Koska mainitsen T:n sukunimeltä, sanon myös oman nimeni, jos joku ei sitä hoksaa. Olen S., sukunimeni on Välimäki. Meitä Välimäkiä on suomessa aika paljon, ja S:iäkin on aika paljon.

T. Tiainen tuli mieleeni kun luin tuon linkin takaa löytyvän uutisen, tai oikeastaan otsikon: "Opettaja nöyryytti oppilasta". Minulta ei missään nimessä kukaan opettaja ole repinyt housuja alas, mutta muistan elävästi, miten opettajani nöyryytti minua. En koskaan kokenut, että hän olisi pitänyt minusta, useimmiten hänen suhtautumisensa minuun oli kylmäkiskoisen asiallista. En muista, että olisin käyttäytynyt huonosti häntä kohtaan, mutta ehkä hänellä oli syynsä. On minuun moni muukin suhtautunut vihamielisesti ottamatta selvää, mikä tai kuka minä oikein olen. Toiset tosin ovat vihamielisiä vasta sen jälkeen... ;)

Tiainen oli erittäin pidetty miesopettaja koulussamme, ja melkein kaikki oppilaat, tytöt ja pojat, ihailivat häntä. Toisille hän oli hyvin lempeä ja lämmin, ja sellainen tämä maailma on, että toisilla käy flaksi ja toisilla ei. En ole koskaan ihan loppuun saakka ymmärtänyt tuon flaksin merkitystä, mutta ehkä kyse on tuurista? Menestyksestä?

Kerran opettajalleni, Tiaiselle, paljastui etten ollut tehnyt läksyjäni. Matematiikan kirja, sellainen vaaleansininen, oli monen sivun matkalta koko lailla tyhjä. En tiedä, miksei hän ollut puuttunut asiaan aiemmin. Vanhempani luottivat siihen, että teen läksyni, kai. Ainakaan pistokokeita hekään eivät silloin tehneet. Olin yhdeksänvuotias. Mitä teki Tiainen? 

Tiainen otti kasvoilleen hienoisen ivallisen ilmeen. Hän käänsi kirjani luokkaan päin. Minä istuin Tiaisesta katsottuna oikealla, melko takana, ikkunan vieressä. Valitettavasti sieltä näki ihan hyvin. Tiainen avasi kirjan hitaasti ja kertoi koko luokalle: Katsokaa miltä S:n matematiikan kirja näyttää. Ja niin hän viipyili jokaisella tyhjällä aukeamalla. Kai niitä oli aika monta, siltä se ainakin tuntui. Ei hänellä ainakaan ollut mikään kiire kääntää sivua. Uutta aukeamaa odotellessa hän antoi katseensa kiertää luokassa ja tutki oppilaiden kasvoja. Olisipa kiva tietää, mitä hän näki tuolloin, ja saiko hän sieltä kasvoilta sitä, mitä lähti hakemaan.

Tuntui aika pahalta. Tietysti häpesin. Koin, että Tiainen koki jotain negatiivista juuri minua kohtaan ja halusi tehdä tämän juuri minulle. Samaa kohtelua ei varmasti olisi saanut kuka tahansa. Minä sain. Sanokaa vain, että tämä on marttyyrin asenne, mutta näin koin, ja näin koen yhä kun palaan tuohon hetkeen. Olin yhdeksänvuotias poika, eikä yhdeksänvuotias poika ole iso poika, vaikka kolmevuotiastakin olen kuullut nimitettävän isoksi pojaksi. Ei ole temppu eikä mikään nöyryyttää yhdeksänvuotiasta säyseähköä poikaa koko luokan nähden. Ei sen tehdäkseen tarvitse vetää housuja alas, ei itseltä eikä oppilaalta.

Mitä Tiaiseen tulee, en ole häntä tavannut koulusta aikanaan lähdettyäni. Jos tapaan, palautan hänelle lapsuusmuistoni empimättä. Hän muistaa kyllä etunimenikin.

S.