Riisipuuro

Luulin kehittäneeni riisipuuron reseptin niin pitkälle etten kaipaa sen kehittelyä sen pidemmälle. Tulin toisiin ajatuksiin kuitenkin. Kaikesta saan kiittää Billnäsiä tai huonoa muistiani tai jonkun muun huonoa muistia. Tai poikaani tai liikuntakerhoa, jossa hän keskiviikkoisin käy.

Niin, keitin keskiviikkoaamuna riisipuuron. Se oli valmis siinä yhdeksän maissa. Kuten tavallisesti, tälläkin kertaa sitä jäi yli yllin kyllin, noin puolet. Sitten lähdimme Billnäsiin rakennusapteekkiin. Ruukkialue oli kaunista ja eksoottistakin, mutta kokonaisuus hahmottui minulle kehnonpuoleisesti. Toki oli vielä kevät, eikä kaikki elämä ollut noussut vielä, vaan makasi kuten siinä runossa, mutta silti.

Syötyämme ja käytyämme apteekissa toteamassa apteekin hinnat menimme etsimään huonekalumyymälää. Apukuskin paikalla istunut nainen sanoa pöhläytti menomatkalla, että haluaisi ostaa vanhan mallisen Billnäsin tuolin. Hän tietysti eli luulossa, että niitä ei enää valmisteta, ja koki siksi turvalliseksi asiaksi haluta sellaisen ostamista. Billnäsissä oli kuitenkin karttataulu, jossa kerrottiin, että numeron kuusi kohdalla on myymälä, jossa myydään näitä huonekaluja. Myymälä oli kiinni, mutta soitin puusepälle, jonka numero oli jäänyt tauluun. Puuseppä asui tätä nykyä pajoineen Fiskarissa, naapuriruukissa. Hän myhäili tyytyväisyyttään. "Billnäs on todella hiljainen." Minä yritin, että "jospa ne rahalla saisivat tämän kukoistamaan, mutta nähtäväksi jää. "Niin, nähtäväksi jää", puuseppä sanoi taas. Minä tivaamaan häneltä, että ei nyt tullut kovin uskottavasti, ja hän, vinoon naurahtaen (joo, kyllä naurun suunnan kuulee puhelimessa ihan helposti. Pikkuveljeni muuten kertoo tarinaa eräästä Joensuu-nimisestä miehestä, joka vastasi puhelimeen 'joensuu' kuten kuuluukin niin, että pikkuveli ei koskaan saa mielestään sitä, miten joensuun suu liikkui hänen vastatessaan puhelimeen 'joensuu'), että "no, sanotaanko nyt näin, että me ollaan tosi tyytyväisiä täällä Fiskarsissa" ja luulen, että me puolin ja toisin ymmärsimme hänen yskänsä.

Menimme Fiskarsiin, jossa tiesin tämän puusepänliikkeen siis olevan kiinni viimeistä keskiviikkoa ennen pitkää kesäsesonkia. Se kirjakahvila ja sen korvapuustit, jotka ovat melkein yhtä hyviä kuin ne, joita kotona söin kun lapsi olin, on paikka jonne minäkin aina hakeudun kun siellä päin käyn. Olimme ainoat asiakkaat, kunnes ovesta tuli Mäkiä ja Petäjistöjä, jotka osoittautuivat sellaisiksi vasta sitten kun oli tuijotettu vähän aikaa, että hetkinen, ketäs sitä ollaankaan, ja sitten tyypillinen keskustelunavaus "mun on ihan pakko kysyä että..." johon minä keskeyttämään että "niin minunkin", vaikka puhetta ei ollut minulle suunnattukaan ja niin poispäin siitä sitten. Ja pois ajoimme koilliseen, Anskun läpi, jossa on myllymiljöö, jonka omistaa muuan joulupukin näköinen lahjakas suomalainen muusikko. Ja siitä sitten Saloa kohti ja kotiin. Ihan kaikkia yksityiskohtia en kerro, sillä ei niitä kaikki haluaisi tietää. Mutta kotiin kun tultiin, oli levy päällä. Onneksi oli kattila siinä levyllä, niin ei ollut turhan päiten levyä päällä.

Aluksi olin heittämässä puuroa suin päin pois. Sitten päätin, että koska tämä on tällaista ruskeaa lilliä, niinkuin on riisipuuro toisinaan oltuaan hyvin kauan uunissa, niin minä syön tätä vaikka palanuttahan tämä tietysti on, täytyy olla. Ja otin sitä, ja menin pöytään syömään. Ja kauhukseni katsoin, miten appiukko lapioi samaa puuroa omalle lautaselleen. Siinä vaiheessa ei ollut tietystikään mitään tehtävissä. Varoittelin, mutta en nähnyt varoitteluani kovin arvokkaana sillä hetkellä, enkä itseäni, isäntää.

Pian lusikoinnin alettua totesimme kuitenkin puuron erittäin maittavaksi. Se oli samettista ja tuntui aiheuttavan riippuvuutta. Toki kattilan pohjassa oli 18 millimetrin tahkea sedimentti epämääräistä riisipohjaista ainetta, mutta sen ylinen osa oli sanalla sanoen herkkua. Kyllä appiukkokin kehui puuroani ihan ilman että kerjäsin. Oikeastaan yhdessä ihmettelimme asiaa, että miten tämä onkin näin hyvää.

Myöhemmin mietin, että kun poikani oli kutsunut koulusta neljä kaveriaan meille välipalalle ennen liikkakerhoa (kun kysyin, mitä he olivat syöneet, kävi ilmi että kaneliässiä oli mennyt aika paljon, vaikka hän oli yrittänyt suojella pussia vierailta ;) "Mun aika meni siihen". Ilahduin, kun kuulin, että yksi poika oli ottanut kolme omenaa. Ehkä tuossa tohakassa oli joku vääntänyt levyn päälle. Onneksi se oli ykkösellä eikä esimerkiksi kakkosella.

S.