Lukupiirissä voi puhua mitä sattuu

Eilisessä (Ylen ykkösen kuuluttaja viittasi kerran puhuessaan illalla kanavalla soivaan musiikkiin sanoilla "tänäisessä konsertissa") lukupiirissä pysyttiin taas yhtä huonosti asiassa kuin aina ennenkin., enkä pidä sitä huonona asiana, vaikka on varmasti myös sellaisia hyviä lukupiirejä, joissa keskustellaan kirjoista. Tällä kertaa oli Jean-Paul Sartren Inhon ja Emma Donoghuen Huoneen vuoro tulla sivuutetuksi... Ei sentään, kyllä ne pakettiin saatiin, ainakin tuo Huone. Sartrea ei ollut kovin moni lukenut, ainakaan kokonaan. En minäkään. Se tuntui niin kaukaiselta, että päätin käyttää aikaani muuhun. Sadan sivun aikana en huomannut minkään asian liikahtavan, minkään yksityiskohdan en muista valuneen silmieni ohitse niin että olisin sen pannut merkille. No, oli siinä yksi kirjastokohtaus, jonka muistan. Älkää lukeko sitä kirjaa, vaan käyttäkää tekin aikanne johonkin muuhun. Jos haluatte tietää Sartresta lisää niin Wikipediassa lienee kaikki oleellinen ;)

Donoghuen Huone sen sijaan oli hyvä, vaikka olikin nykykirja, jossa mainittiin jopa feisbuuk. Hyvä lukupiirikirja.

Tulin lukupiiristä kotiin ja olin vähän höyryissäni, ja istuin hetken koneella ja menin sitten alakertaan. Totesin, että minulla on monta Veijo Meren kirjaa ja kaivoin ne kaikki esiin ja jos en ihan väärin ole laskenut, niin minulla on kaikki hänen esseekokoelmansa. Mikä mistäkin tullut tai tupsahtunut. Olen minä niitä tännekin joskus kirjoitellut, esseitä. Luin esseetä mannerheimista mutten pitänyt siitä. Samasta Tätä mieltä -esseekokoelmasta luin myös toista tekstiä, esitelmää, mutten pitänyt siitäkään. Liian pitkä. Päätin kaivaa kirjan keskeltä lyhyen tekstin, ja olin varma, että kolmannella kerralla osuisin. Veijo ei kirjoita kolmea tekstiä, jotka eivät sytytä. Olin oikeassa.

Luin armeijakuvauksen, hänen omansa. Niitä on paljon, ymmärtääkseni hän vietti lapsuutensa kasarmialueella, mutta sotaväkiajoistansa hän on myös kirjoitellut. Niissä on jotain samaa hymytöntä hymyä kuin Petri Tammisen jutuissa. Tekstin nimi on Polkupyöräkomppaniassa, ja valitut kappaleet ovat valittuja kappaleita.

"Menin kauniina elokuun päivänä 1948 suorittamaan asepalvelustani Hämeenlinnan Linnankasarmille jääkäripataljoonaan. Komppaniassa oli vain neljä hämäläistä, muut olivat Pohjois-Pohjanmaalta Raahen takaa. Ruokasalissa se ilmeni sillä tavalla, että he kieltäytyivät syömästä tomaatteja ja emmental-juustoa He olivat puhumattomia synkästi katsovia nuoria miehiä.

- - 

Tarpeettoman pelon ja kunnioituksen kupla puhkesi. Toinen kreikkalaiskatolisistamme meni päiväruokailun jälkeen patjalleen pitkäkseen. Me muut seisoimme kaksikerroksisten sänkyjen välissä ahtaissa solissa ja varoimme koskettamasta vuoteitamme, ettei niihin olisi tullut kuoppia ja ryppyjä. Yksi alikersanteista tuli tupaan, huomasi makaavan alokkaan, hihkaisi ilosta ja ryntäsi hakemaan paikalle tovereitaan. He ympäröivät miehen joka puolelta. Teko oli niin tökerö tai julkea, että meni yli heidän ymmärryksensä. He alkoivat puhua sääntöjen rikkojalle leperrellen kuin lapselle. Sitten he kiljuivat hänelle komentoja. Kaveri vain haukotteli. Alikersantit vaikenivat ja poistuivat. Seuraavana päivänä he kuiskivat että meidän oli jätettävä toverimme rauhaan. Niin kuin me olisimme häntä höykyttäneet. Kapteeni oli sanonut, että häntä täytyisi suvaita ja sietää. Hän ei näyttänyt ymmärtävän, missä kulki leikin ja toden välinen raja. Taisivat pelätä että hän pimahtaisi. Tämän jälkeen kaveri loikoili patjallaan iltaisin eikä juossut käytävään niin kuin kaikki muut, kun siellä huudettiin yhtä miestä. Hän ei luutunnut kanssamme lattioita, sijannut pitkin iltaa vuodettaan eikä kuorinut perunoita kasarmin keittiöllä.

- -

Alikersanttimme kertoivat toisenlaisistakin kokeiluista. Kuorma-auton perään oli kiinnitetty pitkä köysi. Miehet olivat pyörillä ja pitivät köydestä kiinni. Auto veti heitä. Mies saattoi kuitenkin lentää pyöränsä päältä, kun köysi tempaisi hänet sivulle. Jos taas hänen otteensa irtosi, hän ajoi ojaan tai päin köyttä. Jos hän silloin kaatui tielle, toiset kaatuivat hänen päälleen. Jos joku miehistä kaatui ja veti köyden tien pintaan, toiset kaatuivat silloinkin, ja koko ryhmä saattoi raahautua tietä pitkin auton perässä. Nopeassa vauhdissa oli miehiä lentänyt päälleen ojan yli metsään saakka. Nämä kokeet oli kokonaan kielletty.

--

Ajoimme yhtenä aamuna hotellin ohi. Mieheltä miehelle kulki tieto, että se oli Aulanko. Pari kilometriä myöhemmin jätimme pyörämme tien viereen ja haimme everstin huvilan Vanajaveden rannasta. Se oli purettu. Seinät olivat kahden miehen kannettavina levyinä. Kantomatkaa oli muutama sata metriä. Tiellä nostimme kantamuksemme kuorma-autoihin, jotka veivät ne Hattulan kirkolle johonkin riihenkatokseen.

   Iltapäivällä meillä oli historian oppitunti. Kesken kaiken kaikki vähintään keskikoulun käyneet komennettiin ulkotöihin. Meitä oli viisi. Esimiehiksemme tuli alikersantti Kantola. Kuorma-auto vei meidät samaan paikkaan, missä olimme työskennelleet aamupäivällä. Ulkokäymälä oli unohtunut. Kannoimme sitä kahta puolta kuin ruumisarkkua, kun olimme ensin sen kauniisti kaataneet. Laskimme sen maahan aina kolme, neljä askelta otettuamme ja lepäsimme. Se oli painava. Vettynyt. Vanha ja harmaa. Alikersantti Kantolakin kantoi. Emme jaksaneet nostaa sitä auton lavalle, vaikka monta kertaa yritimme. Kantola meni herättämään kuskin, joka nukkui kopissa lakki silmillä.

 - Eks jelppaa sen verran, että saadaan tuo rötiskö lavalle?

 - Ei kiinnosta, kuski sanoi eikä ollut edes sen verran utelias, että olisi kurkistanut, minkälainen hökkeli meillä oli. 

 - Me ei saada sitä lavalle. Kymmenen sentin päähän saadaan mutta ei ylemmäks. Et sä paljon kulu ja köyhdy, jos sä just sillä hetkellä autat sen verran, että saadaan etupää lavan reunalle. Kyllä me sitten jo pärjätään.

 - Mulle on sanottu, että mä en saa nostaa raskaita esineitä silloin kun mun täytyy ajaa.

 - Mikä raskas se on, yhden istuttava hyyskä. Eikä sulle o sanottu mä olen varma, että just tää hyyskä on niin painava, että sä et saa sitä nostaa.

 - Kyllä mä tietysti saan nostaa sitä, mutta mun ei tarvitse.

   Autokuskit kestävät vaikka minkälaisen katseen, puheenkin. Sen olen usein todennut istuessani kaupunkilinjan bussissa. Kantola katsoi kuskiamme pitkään. Kaveri kesti sen hyvin. Sitten Kantola tuli luoksemme. Nostimme hyyskän auton lavalle.

 - Tuo kuski antaa lisää voimia, Kantola sanoi."

(S.)