Glenn Gouldin elämä oli kuulemma yhtä suurta performanssia!

"Sitä mukaa kun Glennin vainoharhaisuus kävi yhä ilmeisemmäksi, en oikeastaan pystynyt tekemään mitään ilman hänen valvontaansa. - - Hänen persoonansa muuttui nopeasti ja hänessä oli vähemmän ja vähemmän Glenniä. - - Varmasti hän vaistosi että asiat eivät menneet hyvin. Hänestä tuli entistä vainoharhaisempi, mikä taas pahensi asioita. - - Lähdin murhemielin."

Nämä sanat lausuu Glenn Gouldin ystävätär Cornelia Foss, joka asui pianistin kanssa yhdessä Torontossa neljä vuotta. Mukana olivat myös Cornelian kaksi lasta. Heilläkin on sanansa, kauniit mielestäni, sanottavana. Sanat ja säveliäkin kuullaan dokumentissa, jonka ovat ohjanneet Michèle Hozer ja Peter Raymont. Se on nähtävissä Yle Areenassa tätä kirjoitettaessa vielä kolmen viikon ajan. Dokumentti antaa sen, mitä lupaa. Näin ei useinkaan ole laita klassisen musiikin dokumenttien. Katselen niitä sitä mukaa kun Areenassa sellaisia näytetään. Sitkeästi katson, vaikka monesti ovat puisevia tai, luvalla sanoen, triviaaleja. Toivottavasti ei ollut liian hieno sana. Tarkoitan itsestään selviä. Kyse on sanomalehden tai aikakauslehden lukemisilmiöstä. Luen nykyään molempia harvoin, ja kai se on surullista, en tiedä. Mutta kun luen, toivon aina, että kirjoittaja vie minua, antaa minulle tunteen, että olen kyydissä. Samaa tunnetta kaipaan usein noita musiikkijuttuja kuunnellessani ja katsellessani. Tässä Gouldin dokumentissa minua viedään. Kokonaisille musiikkikappaleille ei valitettavasti ole sijaa, mutta piano soi melkein koko ajan, taustalla. Puhe ei ole tyhjänpäiväistä, ja kuva on mielenkiintoista monessa kohtaa. Jotenkin erityisen onnistuneita ovat hetket, joissa kuvataan valokuvaa, onko ne niitä still-kuvia? Kun samalla kerrotaan pianistipersoonasta, valokuville on hyvin tilaa katsojan korvien välissä. Vaikutelma on enemmän kuin osiensa jakojäännös.

Minulla on monia hyviä muistoja Glenn Gouldista. Äitini vanhan kasetin kautta tutustuin häneen ensin. Kului aikaa ennen kuin ymmärsin, että kasetti on äänitetty Silver Jubilee -nimiseltä levyltä. Siinä soi mm. C. P. E. Bachin joku sonaatti taikka sellainen, olisko ollut aamolli. Levyllä eli kasetilla oli myös maanmainio fuuga, jonka sanoja saatoin 14-vuotiaana vain arvailla. Siinä soittaa jousikvartetti ja laulaa laulajakvartetti. Kappaleessa pohditaan fuugan kirjoittamista, ja se alkaa jotenkin näin: So you want to write a fugue - - so go ahead and write a fugue that we can sing. Come, write a good fugue!" Jossain vaiheessa kerrotaan, että "Never be clever for the sake of being clever, for the sake of showing off". Tämä on hyvin sanottu, pätee fuugan kirjoittamiseen siinä missä moneen muuhunkin: älä koskaan heittäydy nokkelaksi vain ollaksesi nokkela tai vain patsastellaksesi.

Yläasteen jälkeen menin vuodeksi sisäoppilaitokseen. Siellä tutustuin erääseen Jukkaan, joka oli kuunnellut siihen mennessä enemmän musiikkia kuin minä. Jukka tunsi jo silloin hyvin Glennin, josta tuli luontevasti yhteinen ystävämme, viittaan nyt myös muihin opiskelutovereihini. Myöhemmin sitten Helsingissä kuljimme levykaupasta toiseen, Eroselta Digeliukseen ja oli niitä halpislevypaikkojakin, ja jos rahat olivat ihan loppu niin menimme Kluuviin Fuugaan kuuntelemaan levyjä. Siellä ne olivat niin kalliita, etten montaa levyä tullut sieltä ostaneeksi mutta vanha kauppias , mikä sen Nuotion etunimi nyt olikaan, oli aina ystävällinen ja palveli meitä. Jukka tosin kertoi joskus, että häntä jo hävettää mennä sinne, kun aina vaan kuuntelee eikä koskaan osta. Onneksi, omatuntoni onneksi, olen kuitenkin jotain sieltäkin kaupasta ostanut. Pinnistämättä tulee mieleen Paganinin viulukonserttojen kokonaislevytys, Salvatore Accorde tai jotain sinnepäin oli viulisti. Luovuin levyistä muistaakseni jonkun pikkuveljeni syntymäpäivien yhteydessä, ja hyvä niin, kokonaisuuden kannalta.

Mutta Glenistä, Jukka oli todennäköisesti lähettyvillä, kun ostin Glenin soittamana Bachin partitat, ja saattoipa hän olla olan takana kannustamassa, kun ostin Glenin soittamana Goldberg-muunnelmat, ne ensimmäiset. Oliko se vuodelta 55? Viimeisen levytyksenhän hän sai ulos vain hetki ennen kuolemaansa, 1982. Tätäkin asiaa avataan tuossa dokumentissa, joka tosin on saatavilla vain hetken, ja poistuu sitten. Mutta sellaista tämä on, asiat tulevat ja menevät ja poistuvat ja haipuvat, ja niin poistumme mekin, ja joltakin jää jotain jäljelle mutta vähän on niitä, joita moni muistelee. Glenn Gouldia muistellaan yhä, vaikka kuolemasta on yli 30 vuotta. 

S.

"Toronto viehättää minua siksi ettei mikään paikka viehätä minua enempää"