Kun pitäisi kirjoittaa muuta niin tulee kirjoitettua puuta heinää

Heräsin aikaisin ja lähdin silti 20 minuuttia myöhässä. Matkalla Poriin söin lihapullia ja mustikkakeittoa. Sain muuten totisen oloisen työkaverini nauramaan kun kerroin, mitä matkalla söin. Sain palautetta ripeydestäni (!). Palatessani piipahdin Lutulla kahvilla. Ostin omituisen makuisia tuulihattuja. Lutulle mainostin proosarunokirjaa, mutten antanut lainaan. Siinä on muun muassa seuraavaa, osin yli ymmärryksen menevää mutta hyvin kirkasta ja kaunista tekstiä:

"Ajattelu muuttuu kirjoitukseksi, kirjoitus muuttuu ajatteluksi. Ihmiset ilmeineen ja eleineen näyttäytyvät hyvin paljaina. Mikä tahansa momentti: täydellinen kirja. Eikö ihminen ole syntynyt ristiriidoista?

 Ikkunasta näkyy pitkä silta. Talven vaaleus, himmeä harmaus - melkein sinistä. Vesi, taivas ja silta ovat yhtä. Kaari, neste ja sumu. Ilma on kostea muttei sateinen. Illan kuori on avautunut. Haluaisin haihtua tuohon näkymään. Haluaisin muuttua sumuksi, hiljalleen haihtua mereen.

 Ikkunat ovat valtavat. Meri liikkuu ikkunoita vasten. Ilman kosteus imeytyy niiden läpi. Kulmia. Suoraviivaisia linjoja. Sisätilan geometria ja kovuus. Tähän rakennukseen kerääntyneiden ihmisten radat, suhteet ja tehtävät. Heidän vaatteidensa pehmeys. Ihojensa samankaltaisuus.

 Miten ihmiset kannattelevat itseään? Miten he liikkuvat ja miksi poikkeus ilmaantuu? Ohikulkeva mies keskittyy rintaansa kävellessään. Rinta on kävelyn keskus. Kädet ovat pitkät ja arvatenkin raskaat, mutta hän jarruttaa niiden liikettä, josta raskauden vaikutelma oikeastaan syntyy. Kädet liikkuvat vain vähän ja viiveellä - hän antaa tilaa rinnalleen. Hän ei ole jäykkä, mutta kävely on tiedostettua. Miehellä on nopea rytmi. Leuka osoittaa hiukan yläviistoon. Mies ei vaikuta varsinaisesti ylimieliseltä vaan sellaiselta, joka nauttii ruumiistaan ja tehtävistään. Hän tietää tulevansa nähdyksi."

Maria Matinmikon uudesta Valkoinen:sta. Viihdyttävä merkillisellä tavalla.

Lutu antoi minulle lainaan toisenlaisen kirjan. Luin sitä 40 sivua ennen kuin olin kotona. En ole aiemmin lukenut Italo Calvinon kirjoja, mutta tämä ei voi jäädä tähän, Marcovaldoon. Uskomatonta tekstiä, humoristista ja hauskaa muttei älytöntä sanan varsinaisessa mielessä, kuten oli vaikka Pauli Kohelo. Nauroin siis Kohelolle kovasti ja tyylittömästi, typerästikin kai, mutta tälle nauroin ihaillen. Että joku tällaistakin, että näin voi todellisuutta kuvata. Kirjasessa on siis perheenisä Marcovaldo, joka elää eri vuodenajoissa, ja eri vuodenaikoina tapahtuu erilaisia asioita. Luvut ovat kuin novelleja.

Toisessa luvussa Marcovaldo alkaa haaveilla yöpymisestä puistossa. En osaa eikä ole mitään järkeä siinä että edes yrittäisin kuvata koko juttua, mutta katkelma. Marcovaldo siis aikoo viettää yön tietyllä penkillä. Se on varattu - rakastavaisille.

"Raikasta ja rauhallista siellä oli mutta penkki ei ollut vapaa. Sillä istui kaksi rakastavaista jotka katsoivat toisiaan silmiin. Marcovaldo vetäytyi hienovaraisesti pois. "On myöhäistä", hän ajatteli, "eivät kai he vietä koko yötä ulkona penkillä! He lopettavat kuhertelunsa!"

Mutta he eivät ollenkaan kuherrelleet: he riitelivät. Ja kahden rakastavaisen riidasta ei voi koskaan sanoa milloin se tulee loppumaan.

Mies sanoi: "Mutta etkö myönnä että kun sanoit sen minkä sanoit, tiesit että pahoittaisit mieleni etkä tekisi minua onnelliseksi niin kuin teeskentelit luulevasi?"

Marcovaldo käsitti että se tulisi kestämään kauan.

"En, minä en myönnä", nainen vastasi, ja Marcovaldo oli jo odottanutkin sitä.

"Mikset myönnä?"

"Minä en myönnä koskaan!"

Voi, Marcovaldo ajatteli. Tyyny tiukasti kainalossa hän lähti kävelykierrokselle. Hän meni katsomaan kuuta, joka oli täysi, suurena puiden ja kattojen yllä. Hän palasi penkin luo, kiersi vähän kauempaa ettei olisi häirinnyt heitä mutta pohjimmiltaan hän toivoi että ärsyttäisi heitä hiukan ja saisi heidät lähtemään. Mutta he olivat vaipuneet liian kiihkeään väittelyyn huomatakseen hänet.

"No, myönnätkö?"

"En, en, minä en alkuunkaan myönnä."

"Mutta entä jos myöntäisit?"

"Jos myöntäisinkin, en myöntäisi sitä minkä haluaisit minun myöntävän!"

Marcovaldo kääntyi katsomaan kuuta, sitten hän meni katsomaan liikennevaloja jotka olivat vähän kauempana. Ne vilkuttivat keltaista, keltaista, keltaista, syttyivät jatkuvasti uudestaan ja uudestaan. Marcovaldo vertasi kuuta ja liikennevaloja. Kuun salaperäistä kelmeyttä, keltainen sekin, mutta oikeastaan sininenkin, ja liikennevalojen rumaa, arkista keltaista. Ja aivan rauhallisena kuu säteili kiireettömästi valoaan; silloin tällöin sen raidoittivat ohuet pilvenriekaleet, joiden se majesteetillisesti salli laskeutua hartioilleen; ja liikennevalot aina tuossa syttyivät ja sammuivat, syttyivät ja sammuivat hengästyneinä, valheellisen vilkkaina, väsyneinä ja orjuutettuina.

Hän palasi katsomaan oliko tyttö myöntänyt: mitä vielä, hän ei myöntänyt, sitä paitsi se, joka ei myöntänyt, ei ollut enää tyttö vaan poika. Tilanne oli täysin muuttunut, ja tyttö sanoi nyt pojalle "No myönnätkö?" ja poika sanoi "en". Näin kului puoli tuntia. Lopulta poika myönsi, tai tyttö, oli miten oli, Marcovaldo näki heidän nousevan ja lähtevän pois käsi kädessä.

Hän riensi penkille, heittäytyi pitkäkseen, mutta sillä välin, odotuksen aikana, hän oli kadottanut jotain kyvystään tuntea raikkautta jonka oli odottanut tapaavansa siellä, eikä hän enää muistanut kotinsa sänkyäkään niin kovaksi. Mutta nämä olivat pikkujuttuja, hänen päätöksensä nauttia yöstä ulkosalla oli luja. Hän painoi päänsä tyynylle, ja valmistautui uneen, sellaiseen uneen jollaiseen hän ei aikoihin ollut tottunut."

Italo Calvino: Marcovaldo eli Vuodenajat kaupungissa.

S.