Pitkä kirjoitus lyhyestä päivästä

Tekstuaalinen valinta: Minun päiväni alkakoon kymmenestä. Olin siinä vaiheessa käsi pitkäripaisessa, nimittäin Messukeskuksen itäovessa, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Sitä ennen olin nähnyt naisen odottelevan kanssani oven avautumista kädessään yksi ylimääräinen ilmaislippu, jota hän turhaan tyrkytti ystävälleen. Yleensä olen nopea näissä tilanteissa, mutta nyt olin ehkä kohmeessa tai yllättynyt siitä, että olen tässä ja elämä on nyt näin. Ja siinä samassa nainen oli jo tarjonnut lippua perheelle, johon kuului isä äiti ja kaksi poikaa. Toinen heistä kiipeili ovenkahvassa. Perhe ilahtui tietysti ilmaislipusta ja säästöstä. Olisin minäkin ilahtunut, nyt piti ilo repiä jostain muualta.

Viime vuonna pääsin kirjamessuille ensimmäistä kertaa. Sattumalta päädyin tuolloin kuuntelemaan Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokkaiden yhteishaastattelua. Pidin tapahtumasta kovasti silloin, ja yritin päästä kuuntelemaan sitä tänäkin vuonna. Pääsin, vahingossa. Tähtäsin messukäyntiäni kauan lauantaille, mutta osuin lopulta sunnuntaihin. Sieltä sunnuntailta se haastattelukin sitten löytyi.

Haastattelijoina olivat taas Sanna Kangasniemi ja Esa Mäkinen, nuoria kirjallisuustoimittajia molemmat. Mäkisen tyyli vetää keskusteluja on minulle tutumpaa, Kangasniemi tosin paransi viime vuodesta juoksuaan kuin sika juoksuaan. Ehdokkaita oli kymmenen, eikä kukaan ollut muita päätä pidempi, vaikka joidenkin kanssa olisin mielelläni jatkanut juttelua. Jotenkin siinä oli sellainen ryysis vain, etten minä oikein tykkää mennä sinne sitten muiden joukkoon repimään ihmisiä hihasta, että hei, huomaaks mutki. Toisen tilaisuuden jälkeen odotin vastoin luontoani kauan vuoroa päästä Martti Anhavan pakeille, mutta epäonnistuin. Minua ennen ehti nainen, jolla oli gestiikasta päätellen painavaa asiaa. En ivaa.

Ehdokkaille esitettiin yksi yhteinen kysymys, jolle nyt voisi lempeästi hymyilläkin: "Miten kerrot kolmella virkkeellä kirjastasi läheiselle ystävällesi, jota et ole tavannut kymmeneen vuoteen?" Se on äkkiä kun hyväkin ystävyys haalenee jos ei kymmeneen vuoteen tapaa. Ajattelinkin, että pidän esikoiskirjailijoihin tuntumaa niin ettei ystävyys pääse väljehtymään. Että jos heitä aina kerran vuodessa tapaisin. On jotenkin hyvä nähdä niin heterogeeninen joukko ihmisiä, joilla kaikilla on sanottavansa, ja lähestulkoon kaikkien jännitys on nähtävissä ja koettavissa, kas kun puhujan naama heijastetaan isosti valkokankaalle heti lavan yläpuolelle. Sehän on selvää, että kuulijan sympatiat ovat jännittäjän puolella, siitä Kangasniemikin fiksusti muistutti.

Roope Lipastiakin jännitti. Minusta tuntuu, että hän puhui humorismistaan vähän liian pakonomaisesti, eikä sille löytynyt oikein luontaista sijaa. Uskon kuitenkin, että kirja (Rajanaapuri, romaani) on hyvä. Ehkä sitä huumoriakin voi sitten pohtia vähän vapaammin, kun on kirjan kanssa kahden, eikä kukaan yritä selittää sitä auki tai kiinni. Lisäksi kummeksun, miksi Lipastia kutsutaan esikoiskirjailijaksi vaikka hän on julkaissut jo monta lastenkirjaa.

Jarmo Ihalainen oli myös asiallinen mies. Hän oli kirjoittanut kirjan (Perheestä ja alastomana juoksemisesta, romaani) perheestä ja alastomana juoksemisesta. Romaanin lähtölaukauksena oli, jos oikein ymmärsin, ollut osaltaan sama ajatus, jonka tunnustan itsekin joskus ajatelleeni: Millaisen elämän  elää ihminen, joka päätyy hankkimaan näyttävän huvilan merinäköalapaikalta? Ihalainen pohtii kuulemma romaanissaan naisia. 

Aki Ollikainen jännitti kanski. Hän sanoi, että mikrofooni tärisee, mutta kun oli sen sanonut, niin en minä ajatellut sen jälkeen hänen jännittämistään. Toimittaja kyseli häneltä romaanin (Nälkävuosi) henkilöhahmoista ja nälästä, jotka olivat ilmeisesti molemmat hyvin kuvattuja. Kuulemma mielikuvituksen varassa mentiin. Haastattelija oli selvästi sympatioineen monen kurjuudessa elävän romaanihahmon puolella, hahmojen, jotka kirjassa menehtyvät. Hän kysyi kirjailijan tunnesidettä hahmoihinsa. Vastaus oli taas hyvä: "Niin, minähän ne olisin voinut pelastaa jos olisin halunnut."

Asko Jaakonaho oli nuori mies, ja puolusti historiallista romaaniaan kuin aikamies. Hän teki hienoja havaintoja ajasta, menneestä ja nykyisestä. Romaani (Onnemme tiellä) kertoo Lapuan liikkeestä ja poliittisesta murhasta. Jaakonaho puhui ääri-ideologioista, jollaiseksi Lapuan liikeen luki. "Siihen kuului sen ajan vaikutusvaltaista väkeä. Nykyään äärioikeisto on enemmän sellaista reppana-porukkaa". Pahoitteluni, että siteeraan muistinvaraisesti tuon, mutta tähän suuntaan hän puheli. Kirjan aineistona hän käytti mm. karjanhoito-oppaita 30-luvulta. Kaikkeen sitä.

Matias Riikonen on nuori runoilija (Nelisiipinen lokki). Viime vuonna lavalla oli nuori runoilija, joka jotenkin ujosteli esiintymistään. Saattoi Riikonenkin ujostella, mutta vastaukset olivat kyllä ihan mykistävän hyviä, paitsi ettei mykistävän. Takanani istunut muuannen nousukiitoisen kirjailijan seurue palkitsi Riikosen sympaattisen esiintymisen paitsi raikuvilla väliaplodeilla, myös lukuisilla heleillä naurunrimpsatuksilla. Meni kyllä oikeaan osoitteeseen, ei siinä mitään. Kirjan tiivistystä virkkeiksi hän kommentoi jotenkin tähän malliin: "No, yleisölle ehkä voisin sen tiivistää, ystävän kanssa puhuisin jostain tärkeämmästä." Nuorukaisen puheessa oli jotain lapsen sulokkuutta, sanoisin, siihen peilaten hänen ajatuksensa ravistelivat! Toimittaja mainitsi runoteoksen henkilöhahmojen minuuden ohuuden. "Ei niissä ole minuuden kerrostumia, mutta jotenkin silti symppaan niitä, ihan samalla tavalla kuin voin sympata mummoa, jonka näen kadulla, vaikken tunnekaan häntä ja näen vain pintakerroksen." (Taas osin vapaata muistelua sitaateissa). Lokeistakin häneltä kysyttiin, niitä kun lentää kirjassa kuulemma siellä ja täällä. "Minun suhteellani lokkeihin ei ole mitään tekemistä tämän kirjan kanssa. Mutta sellainen asia meitä yhdistää, että me molemmat tykätään pullasta. Lokit vain ovat ovelampia kuin minä." Tässäkin oli varmaan jotain muuta, mutta yritän tässä nyt merkkejä säästämättä selittää, että se kaveri siellä lavalla puhui kuin itsekseen eikä suostunut tanssitettavaksi noin vain, vaikka vastasikin tavallaan kaikkeen, mitä kysyttiin. Paitsi ettei vastannut, seuraavaan: Onko nämä lokit kuvauksia jostain yhteisöön kuulumisesta? Mies oli kaksi sekuntia hiljaa ja kysyi takaisin: Mitä mieltä sä ite oot? Hytkyin kyllä aina silloin tällöin tuolissani. Kun toimittaja ei päästänyt häntä, mies puuskahti: "Ensin mun pitää kirjoittaa tämä kirja ja sitten vielä tulkita se." Puuskahdus on voimakas sana tilannetta kuvaamaan. Hänellä oli, kuten sanoin, aika hiljainen ja pyöreä ääni.

Jyrki Heino (Kellari, romaani) istui runoilijan vieressä. Heino on biokemian professori täällä Turussa. Hänen juttunsa on historiallinen dekkari. Juttua kehuttiin Hesarissa aika paljon, ja esikuvia on haettava lähinnä ulkomailta (Välimainos, Virolaisen Indrek Harglan Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus kuulosti mielenkiintoiselta, jos joskus vielä luen dekkarin, niin ehkä se on Ruusun nimen jälkeen tämä...) mikä kuulostaa hyvältä.

Maria Matinmikko oli hyvä puhumaan. Hänkin jännitti vähän, mutta valloitti kyllä myös. Aistin jonkun avoimuuden ja vilpittömyyden, mutta samalla tuli tunne, että hänellä on tunne runoilunsa (Valkoinen) oikeutuksesta. Ei, tästä virkkeestä ei saanut mitään selvää. Enkä minä niitä Matinmikon runojakaan ole lukenut, vielä. Korjaan asian. Niissä väikkyy teemana valkoinen, josta puhuttaessa pieni puna nousi hänen vaaleille poskilleen. Matinmikolla oli myös paljon hyviä vastauksia, kirkkaita ja valkoisia. Mitä runous voi tehdä maailmalle? "Kaataa seiniä pään sisällä. Sirkka Turkka on kaatanut seiniä pääni sisällä." Myönnän, hänen hihaansa olisin halunnut repäistä.

Matti Kangaskoski (Tältä sinusta nyt tuntuu, runoja) kirjoitti runoja, joissa on kyse "yrityksetä kurkottaa kohti sinää". Esa Mäkinen kehui runoja "hankaliksi". Kangaskoski on kirjallisuudentutkija ja veti settinsä hyvin.

Veera Antsalo (Sähkökatkoksen aikaan, runoja) vastasi rehellisesti "en tiedä" tai ainakin sinne päin, kun häneltä kysyttiin liian vaikeita.

Ville Ropponen oli porukan ainoa esseisti. Hän puolusti tarmokkaasti esseistin oikeutta olla kärkevä. Mäkisen heittämän hyväntahtoisen kritiikin hän tuomisti kärjistetyksi, ja, aivan oikein, huomautti ettei varsinaisesti sano teksteissään kaipaavansa Alkukotiin (näin Mäkinen tosiaan provosoi). Esseitä pitäisi kaikkien kirjoittaa, vaikka kukaan ei tietysti kirjoita niitä yhtä hyvin kuin Veijo Meri.

Kaikki panelistit olivat fiksuja ja käyttäytyivät hyvin. Viime vuodelta muistan jotain muuta. Olisin mielelläni jatkanut ja osallistunut keskusteluihin, mutten tietenkään ollut lukenut yhtään teoksista. Ainahan sitä voi lämpimikseen puhua kuitenkin.

Lähdin kulkemaan. Löysin antikvariaatit, niitä oli monta, mutten Mannerkorpea enkä puuttuvia Hyryjä. Ihmisiä purjehti sinne ja tänne. Hyllyjen takaa tuli ihminen, jota katsoin häpeilemättä silmiin. Kun olin ohittanut hänet, tiesin, kenen silmiä olin katsellut.

S.