Ihan tavallisista asioista voi tulla iloisiksi, ihan tavallinen asia voi naurattaa kovasti, vaikka on ihan tervejärkinen mies. Tai vaikka ois. Se, että tavallinen asia naurattaa ja että kertoo siitä, voi luoda sellaisen kuvan, että ka, onpas elämä lystikästä. Ei elämä yhtä ja samaa naurua ole, vaikka siitä kertoisikin. Jos päivän aikana on kerran nauranut, niin lopun aikaa on voinut itkeä, mistä sitä voi tietää jos ei kerro ja jos ei kukaan kysy: mitä muuta teit kun nauroit?
Päivän päätteeksi menin Pizzeria Arezzoon, Turun parhaaseen pizzeriaan. Ehkä miellyttävämpiäkin miljöitä löytyy, mutta jotenkin se on paikka, jonne menen kaikkein mieluimmin. Siellä on hyvä meininki. Tänään menin sinne päättämään päiväni, työpäiväni, ja hain perheelleni päivällisen. Pizza oli jo jäähtynyt kun tulin kotiin. Matkalla olin syönyt siitä neljänneksen, siitä puolesta siis, jossa oli poroa, tonnikalaa ja kinkkua, puolikkaan. Ananas-kinkku-tonnikalapuolikkaan jätin perheelleni. Pizzan keskellä oli tomaattikastikevana, ja erilaiset puolikkaat erottuivat selvästi. Lähi-itäsyntyinen, tukevaa oulun murretta (tuleeko oulun murre isolla?) murtava pizzanleipoja ojensi pizzan minulle ja näytti tekemäänsä tomaattikastikevanaa: "Tämä on Suomen ja Venäjän raja". Juttu ei liittynyt mihinkään, mutta nauroimme sille raikkaasti niin kuin omenanraakileet kevätyössä. Rakastan kunnolla ontuvia kielikuvia. Sellaiset vähän ontuvat ovat huonoja. Niinkuin vaikka että "pidä mut kartalla". Ei toista voi pitää kartalla.
S.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti