Menin illalla lasten kanssa ulos. Se on harvinaista, yleensä aikuisten maailmassa on aina jotain tärkeämpää tekemistä. Ulkoillessani huolehdin kanoista, tai lähinnä omista eduistani kun noudin munia pesästä. Olen tuunannut siihen tarkoitukseen hiilikolaa muistuttavasta puutarhatyökalusta kapistuksen, jolla voin kaapia munat pesästä. Kanat ovat styroksilaatikossa, jonka reuna on niin korkea, että ihan kurkottaen ulotun laskemaan vesiastian kanoille. Ilman kurkotusta joutuisin pudottamaan sen ja se kaatuis, ja kanat kastuis.
Olin just nostamassa jälkimmäistä munaa työkalulla ulos pesästä kun portailta kuului vauvelin itkua. Rouva oli jättänyt pukemansa kuopuksen portaalle, vaikka huusin hänelle, että minuutti menee. Keskittymiseni herpaantui, ja muna putos pesän pohjalle. Kuului pahaenteinen ääni. Otin munan ylös ja juoksin sisälle. Se oli rikki, ja vähän kanankakassa, sitä on siellä lattialla kauttaaltaan. Huuhtelin munan ja panin tiskialtaan reunalle sen ihmettelemään. Ajattelin, ettei tällainen takaisku minua lannista. Aamulla heräsin ja sytytin pönttöuuniin tulet. Sitten särjin pöydällä odottaneen munan lopullisesti ja valutin sen mikä valutettavissa oli paistinpannulle. Panin kaveriksi toisenkin. Kaadoin perään suolaa ja maitoa ja voita. Sekoitin juustohöylällä, jonka varsi on tummaa puuta. Se ilmestyi meille hiljattain, ehkä kuukausi sitten. Vaimo huomasi sen viikko sitten. Panin levyn kutoselle ja unohdin siihen pukiessani lapsia päiväkotiin. Sitten muistin. Munakas oli aika kiinteä, muttei palanut. Isompi viedokki oli puettu, pienempi kainalossani vielä. Kävin kaapimassa juustohöylällä siipaleita kuumasta munakkaasta. Ai kun oli hyvää. En ole vieläkään oksentanut enkä voinut pahoin, joten ei siitä varmaan pakteereja tullut.
S.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti