Kevään ryhtiliike

Olin kaupassa taas. Nykyään ihan viihdyn marketissa, kun saa yksin olla. Yleensä siinä vaiheessa on työpäivä, monesti työviikkokin, takana. Siellä sitä paitsi näkee erilaisia ihmisiä.

Aikuinen mies käveli hyllyjen välissä teini-ikäisen tyttärensä kanssa. Asetelma vaikutti selvältä: Työelämässä tiiviisti oleva ihmisen näköinen miesihminen on saanut vieraakseen tyttärensä, joka kenties asuu osan elämästään muualla kuin isänsä. Yhteyttä aikuisen ja nuoren välillä ei ollut ihan maksimimäärää, mutta isä teki parhaansa. "Otetaan sinappia. Mitä sinappia sä haluut?" En kuullut tytön vastaavan mitään.

Kotona olen ollut aika paljon lasteni kanssa. Siitä huolimatta ollut raskasta. Ehkä kevät on valoisa, niin uskon. Tänään pohdimme lukupiirissä Lundbergin Jäätä. Saimme lastenhoitajan, mikä ei ole ihan itsestäänselvyys. Katselin kevättä ja naulasin joitain asioita tavoitteekseni. Yritän olla kotimaisen kirjallisuuden äärellä, käyn Kuopiossa Helatorstain tienoolla, hankkiudun musiikin äärelle ja pyydän ystäviä kylään. Yritän ylipäänsä olla enemmän ihmisille, sillä siihen minun olemiseni lopulta tiivistyy. Huomaan, että tavoitteet voisivat olla myös negaatioita, siis huonojen asioiden välttämistä. On sellaistakin, mutten miellä karkkilakkoani oikein sellaiseksi tavoitejutuksi, enemmän se on päätös vain. Söin joulukuussa koko vuoden karkkikiintiön täyteen ja minulle tuli paha olo. Lisäksi jauhamani sokeri vaikutti fysikaalisesti purukumiin, jota pidän suussani usein. En pitänyt tästäkään. Nyt pidämme vanhemman pojanpässin kanssa taukoa ainakin juhannukseen saakka. Viimeksi sitouduin rahalahjaan hänen lakkoillessaan. Nyt riitti julman kokoinen karkkipussilupaus. Hän itsekin tosin rationaalisesti laski, että tällainen järjestely tulee minulle paljon halvemmaksi. Tunne vei kuitenkin voiton.

Olimme väitöstilaisuudessa marraskuun lopulla. En muista, mitä olen kirjoittanut ja mitä en, mutta loppuvuodesta en paljon mitään. Jos en olisi naimakauppojen kautta päätynyt näin fiksuun sukuun, en olisi päässyt kahteen karonkkaan, mihin nyt siis olen päässyt. Jälkimmäinen oli omanlaisensa, ja tuoreessa muistissa tietysti. Karonkassa lapset esittivät leikkejä. En luottanut etikettiin enkä ehkä oikein itseenikään. Kun karonkan kiitospuheessa mainitaan nimi, pitäisi silloin vastata seisomaan nousten ja vastakiitellen ja kehuen. Toisaalta olen ymmärtänyt, että tämä sääntö ei koske sukulaisia. Se sitten, olenko sellainen, on kolmas juttu. Lisäksi mietin, että olisin halunnut vastauspuheenvuoron sijaan soittaa pianoa, mutten sitten rohjennut, ajattelin että jos unohdan kappaleen kesken kaiken. Ja kun nuotitkin olivat kotona. Sitten kun vaimoni seuraava sisarus väittelee ja pyytää minua taas karonkkaan, olen valmis kaikkeen.

Joulun olimme kotona. Sain lahjaksi pukilta tuolin, joka on niin hyvä, että vaikka on paha mieli joskus, niin tuolia muistellessa mieli muuttuu paremmaksi. En oikein tiedä muuten, miksi minulla on paha mieli. Vähän on kärttyisää kuitenkin. Äyskin tuossa perheenjäsenillenikin hetki sitten ihan turhaan. No, yleensä tällainen menee nopeasti ohi. Joskus huomaan, että jossain tosi syvällä on jotain työhuolia, jotka vaivaavat sitten viikonloppuisinkin. Ehkä niin on nytkin. Työelämä on sellaista toisinaan, kun on vastuuta vähänkin, niin sitten se seuraa kuin koira. Kerran tosin näin kun sika seurasi ihmistä. Ihminen käveli edellä ja piti käsiä selkänsä takana. Sika tuli perässä. Molemmat olivat mukavan kiireettömiä, oli sellainen joellehtosmainen kuuma liikkumaton kesäpäivä. Tämä tapahtui Voikkaalla, nykyisen Kouvolan alueella. Missä lie sika nykyään, on siitä ainakin viisitoista vuotta. Ehkä kinkkuna jossain, tai Kabanossina. Ihmisestä en tiedä sen enempää. Voikkaan tehtaat on suljettu ja siellä monen elämä on muuttunut. Ihminen kai kuitenkin elää päivästä toiseen. Meidän elintasomme on hurja, vaikka sen laskeminen vähänkin sattuu aina ja herättää keskustelua. Pentti Linkola oli syntymäpäiväsankarina tuossa joulun alla radiossa, ja hänellä oli paljon hyviä ajatuksia. Jos ehditte, käykää kuuntelemassa ja muodostakaa oma mielipiteenne. Pentti sanoi mm. että pessimismi on vierasperäinen sana, ja sille on olemassa ihan suomalainen vastine. Se on "elämänkokemus".

Tuolista vielä, se on nahkainen ja musta, siinä on selkänoja ja ristikkojalka. Käsinojat nousevat jonkin matkaa ylöspäin. Se keinuu reilusti ja pyörii rajattomasti. Se on pehmeä, sen istuintyyny, joka ei ole irrotettava, pussahtaa kun siihen röjähtää. Se on sirompi mitä aikaana nojatuolilta hain, mutta jättää muhkeamman olon mitä olin koskaan voinut kuvitellakaan. Siinä voi istua rajattoman kauan, ja siihen voi ihan hyvin nukahtaa. Sen on minulle rakas vaimoni hankkinut. Se on ehkä 70-luvun tyyliä ja löytyi ilmeisesti kierrätyskeskuksesta. En tiedä hintaa, mutta ei siellä mikään tolkuttomasti maksa. Sitä paitsi käytetystä maksan paljon mieluummin kuin uudesta.

Luen Gulag -Vankileirien saaristoa. Se on omintakeinen kirja, niin kuin ei mikään muu. Luulen, että se on ihan kärkisijoilla sillä listalla, johon kirjoja on listattu luettuus-puhuttuus -suhdeluvun mukaisessa järjestyksessä. (korjatkaa noiden sanojen oikea muoto:) Ainakaan läpi sitä ei ole voinut kovin moni lukea, kun se on niin perinpohjainen. Minullakin on vielä satoja sivuja jäljellä, jos nyt ei ihan tuhatta enää kuitenkaan. Pääsiäislauantaina näillä näkymin kokoonnumme sen ääreen tänne meille.

Minulla oli paljon ajatuksia, joita piti kirjoittaa. Nyt en saa mitään ulos. Ensi kerralla paremmalla onnella. Jospa tämä käsittämätön kiukkukin jäisi tänne, internettiin.

S.