Mies, jolta ei puutu uskottavuutta

Ystäväni, joka luki romaaneja silloin kun itse koin, että pitää työn puolesta lukea tietokirjoja, puhui suu vaahdossa suomalaisten mieskirjailijoiden luomista hahmoista, niistä mies-sellaisista. Että niiltä puuttuu uskottavuutta. Koin hänen vuodatuksensa niin, että ovat liian naurettavia mieshahmot, että oikeasti miehet eivät ole sellaisia kotirintamamiehiä, Matti Virtasia, vaan ovat jotain muuta. En tiedä.

Ystävän avautuminen tuli mieleen tänään. Jos Veijo sallii, pätkin hieman hänen esikoisnovellikokoelmansa Ettei maa viheriöisi (1954) novellia Asemasotaa. Novelli on lyhyt, joten kun siitä leikataan jotain pois, tehdään tuskin oikeutta kenellekään, mutta ehken kuitenkaan kirjoita sitä tänne kokonaan. Menkää ja lainatkaa kirja lainastosta ja lukekaa. Novellissa esiintyy mies, Vihtori Lumimaa. Hänessä, kuten niin monessa muussakin Veijon mieshahmossa on jotain käsittämättömän elämälle vierasta, mutta kun hahmoihin tutustuu lähemmin, ne heräävät henkiin ja kulkevat keskellämme kuin kuka tahansa meistä.

Novelli alkaa kuvauksella maasta, joka on asemasodan aikana jäänyt rintamalinjojen väliin. "Mutta kuiva sara menestyi tuossa hiekkaisessa maaperässä, jossa oli repeytynyttä rautaa yhtä paljon kuin pirstoutuneita kivenviiluja."

"Kilometrin levyisellä vyöhykkeellä kukaan ei kävellyt maan pinnalla eikä tallannut sitä. Käärmeitä kihisi kaikkialla. Niitä tuli takaa päin ja ei-kenenkään-maalta. Ne kurkottivat päänsä taisteluhaudan reunalta ja heiluttelivat sitä ilmassa. Ne yrittivät päästä kaivantojen yli. Hitaasti tunnustellen ne työnsivät kapeaa ruumistaan ilmaan, varovaisesti, mutta hauta oli liian leveä. Mätkähdellen niitä putoili sen pohjalle. Ne olivat painavia. Niitä tapettiin joka päivä. Oli Rintamamuotia pitää kävelykeppiä, jonka päälle oli pingoitettu käärmeen nahka.

 - Mooseskin heitti keppinsä maahan ja katto: se oli käärme.

Harvasanainen ja yksinkertaisena pidetty sotamies keksi tällaisen vertauksen, kun keppi putosi hänen kädestään korsun lattialle. Tämän jälkeen komppaniassa alettiin pitää sotamies Vihtori Lumimaata leukavana miehenä. Ei hän kuitenkaan ollut sellainen. Hän oli ujo ja hiljainen mies, joka kuului vanhimpiin ikäluokkiin. Hän oli jo siviilissä vakiintunut siksi mikä oli. Ei sota voinut hänestä enää toisenlaista tehdä, kaikkein vähiten leukavaa."

Veijo kuvaa asemasotaa lyhyin lausein, niin kuin ei kukaan ennen häntä. Tuli tätä kirjoittaessa mieleeni, että vaarivainaastani kerrotaan, että hän maistoi kyytä, juurikin jatkosodan asemasotavaiheessa. Ties vaikka olisi Lumimaan kanssa ollut samoilla tantereilla.

"Vihtori Lumimaa oli kova saunamies. Hän lämmitti kolmekin kertaa viikossa pienen saunan, joka oli pari kilometriä etulinjan takana. Hänet nähtiin vihta kainalossa niin usein liikkeellä, että häntä ruvettiin kutsumaan Vihta-Lumimaaksi. Kesällä hän oli taitellut lehdeksiä ja tehnyt kymmeniä vihtoja talven varalle. Kun häneltä yritettiin ostaa niitä, hän ei myynyt, koska oli tehnyt ne yksistään hänen omaan käyttöönsä.

 - Tehkää männynoksista, hän opetti. - Olisitte itse tehny. En mä vihro kahta kertaa samalla vihralla.

Vihtori Lumimaa oli omastaan kiinni pitävä mies. Muiden oli suostuttava siihen.

Upseerit pitivät Lumimaata luotettavana, mutta yksinkertaisena. Hän ei koskaan sanonut vastaan, sillä hän oli niin hidaspuheinen, ettei hän ehtinyt sanoa juuri mitään. - Herra luutnantti tai herra kapteeni, hän sai vaivoin vastatuksi. Kun hän näin tunnusti esimiestensä arvovallan, ei häneltä enempää voitu vaatiakaan. Kun hänet pantiin tekemään työtä, hän teki sen hitaasti aina, mutta sitä ei voinut pitää jermuiluna, kun hän sen teki. Upseerit seurasivat joskus epäluuloisina pitkät tovit hänen puuhiaan, mutta pääsivät epätietoisuudestaan ja lähtivät rauhoittuneina omille teilleen. Vihtori lumimaa oli kunnon sotamies, jonka esiintymisessä ei ollut moitteen sijaa."

Veijo kuvaa taas yhtä kevättä ja komppanianpäällikköä, joka sai surmansa ja uusi tuli tilalle. "Illat muuttuivat valoisiksi ja vihollisen tarkka-ampujat alkoivat kiinnostua pystypäisistä miehistä."

Sitten on kohta, jota minä en ihan ymmärrä, mutta kirjoitan sen kuitenkin tähän. Kaikkea voi kuitenkin kopioida. Se ei vaadi kuin käsityötä.

"Kun Vihtori Lumimaa oli kaivamassa ylimääräistä yhdyshautaa tulevan vastahyökkäyksen varalle, luutnantti sattui näkemään hänet.

 - Teettekö te mitään ylipäänsä vai teeskentelettekö te?

Lumimaa kuuli viimeisen sanan hieman väärin.

 - Herra luutnantti, mä teen enkä teeskentele.

 - Väitättekö te että minä teeskentelen! luutnantti hihkaisi.

 - Herra luutnantti ... Vihtori Lumimaa sanoi moittivasti.

 - Te olette pahin jermu koko maailmassa, tämän ilmankannen alla, mutta kyllä minä opetan teidät jermuilemaan. Opetanko? Kyllä tai ei.

 - Kyllä, herra luutnantti.

 - Menkää pois! Viekää lapio pois! luutnantti alkoi hihkua. Sitten hän otti kuitenkin lapion käteensä ja alkoi itse kaivaa. Hän heitteli hiekan toisten kaivajien päälle ja herätti paheksuntaa ja närkästystä. Vihtori Lumimaa meni korsuun maata."

Ja niin vaihtui sitten sekin luutnantti, sai komennuksen muualle ja toinen tuli tilalle. Ja niin tuli Vihtorikin korsustaan esiin. Ja kun kevät oli tullut ja koivussa lehdet, "hän meni ensi töikseen taittamaan uuden vihdan."

"Miehet ikävystyivät joutuessaan Vihtori Lumimaan kanssa parivartioon. Hänen kanssaan ei voinut keskustella mistään. Hän oli naimaton ja vailla kokemuksia. Jos jutteli naisista, hän kuunteli tarkasti ja rupesi sitten kyselemään yksityiskohtia piinallisen tarkasti.

 - Oliko se lato?

 - Oliko se heinälato?

 - Oliko se täynnä heiniä?

 - Ei se sitten juhannus ollut. Muistat väärin.

Kun Nisula-niminen nuori sällimies joutui Lumimaan kanssa vartioon, hän koetti menestyksettä houkutella tätä aktiiviseen toimintaan. Lumimaa seisoi koko ajan ylätasanteella ja päätään kääntelemättä tarkkaili etumaastoa, kuten oli käsketty. Kyllä hän tarkkaan huomioi, mitä siellä tapahtui, sillä vähän väliä hän ilmoitti, mitä havaitsi.

 - Joku yskii.

 - Koira haukkuu.

 - Rupeaa satamaan vettä.

 - Taivas meni pilveen.

Nisula istui haudan pohjalla kivääri kohti taivasta ja ampui minkä kerkisi kahden tunnin aikana. Hän toi aina mukanaan kantamuksellisen patruunoita.

 - Tämä hyvää tekee. Nyt saavat.

 - Ammut yli, Lumimaa väitti.

 - Ei, kattos, nää on hajaluotia. Nää lentää monta kilometriä linjojen taa. Nää on ilkeitä. Ei yhtään kuule laukausta, mutta luoteja sataa taivaan täydeltä että mettä roikaa. Kyllä aina joku osuu. Ammu sinä välillä. Minä vahtaan.

 - En mä viitti, Lumimaa sanoi päätään kääntämättä."

Toinen sotamies oli nimeltään Joppila. Hän lauloi aina, kesät talvet, parivartiossa laulua "Mä vartiossa seison nyt yössä yksinäin. On seurassain vain taivaan tähti kirkas ..." Vihollisen propagandisti alkoi puhutella laulajaa. "- Laulajapoika, tule tänne!" He kävivät yli rintamalinjan tovin keskustelua, jonka Meri kirjoittaa omalla jäljittelemättömällä tyylillään. Lumimaa ja Joppila keskustelevat lisäksi keskenään. Ja pian Joppilalta jo tivataan: 

"- Mikä sinun nimesi on, Suomen poika.

 - Sanonko mä?

 - Sano ny jotain.

 - Vihtori mä olen. Vihtori Lumimaa!

Silloin Lumimaa hyppäsi seisaalleen vihan vimmassa ja heitti Joppilan alas hautaan.

 - Et huutele mun nimeäni. - En mä oo Vihtori Lumimaa, vaan Joppila on mun nimeni, Ville Joppila! Kaiku huusi korvessa vähän aikaa Joppilaa: laa-laa-jop jop-laa!

 - Nyt sä pirun teit, Lumimaa sanoi laskeutuessaan alas ja lysähtäessään haudan pohjalle. 

 - Itte sä sanoit mun nimeni, Joppila melkein itki.

 - Ei ne niillä nimillä mitään tee, Lumimaa rupesi rauhoittamaan.  - Sullakin kun on nimenä Joppila.

 - Ei puhuta tästä kenellekään, Joppila vakuutti.

Vihollisen puolelta oli huutelu lakannut.

 - Eihän puhuta? Joppila kysyi Lumimaalta.

 - Ei.

Seuraavana päivänä vihollisen kaiutin alkoi puolen päivän aikaan huutaa särisevällä äänellä yli rintamalinjan:

 - Minä kysyn sinulta sotamies Vihtori Lumimaa ja sotamies Ville Joppila, tahdotko kaatua asian puolesta, joka ei ole sinun omasi. Vastaa minulle rehellisesti, minkä puolesta sinä tulit tänne Vienan korpeen kuolemaan. Minä sanon: et tiedä sitä. Pimitetty sielu...

Silloin alkoi oma kaiutin vastata korsun takaa kuusen juurelta. Se huusi kimeällä äänellä vierasta kieltä. Mutta äänten sekamelskassa kuului vielä selvästi: Minä kysyn suoraan. Vastaa. Onko sinussa miestä vastaamaan?

Kaikki miehet katsoivat Lumimaata ja Joppilaa kuin aprikoiden, millä he olivat ansainneet sellaisen kuuluisuuden. Mutta vastaamaan vaaditut vartiotoverukset eivät puhuneet mitään. Olivat täysin tietämättömiä ja katselivat ympärilleen kuin kuurot.

 - Mistä kummasta ne tietävät teidän nimenne? komppanian päällikkö kävi kysymässä Lumimaalta ja Joppilalta ja törmäili hermostuneena sinne tänne.

 - Jos ne on vakoillu, Joppila arveli ja katseli maahan, niinkuin olisi nähnyt siinä jäljet, joissa oli syvät pohjanastojen kuopat, vakoilijan jäljet.

-Tästä voi tulla tiedustelu divisioonasta asti, päällikkö hoki ja lähti harppomaan muualle saadakseen selvyyden merkilliseen tietojen vuotamiseen.

Vihollisen kaiutin alkoi kuuluttaa villiä tanssimusiikkia. Oma vaikeni silloin ja viholliset ja ystävät hiljentyivät kuuntelemaan soittoa, joka pauhasi synkässä korvessa.

 - Nyt ne alko soittaa ripaskaa, Lumimaa sanoi.

Vihtori Lumimaa ei käynyt kertaakaan kotilomalla. Aina kun hänen lomavuoronsa tuli, hänet kutsuttiin komppanian päällikön puheille. 

 - Eikö teillä ole koti-Suomessa mitään asioita hoidettavana?

 - Ei ole ketään hoidettavana. Kaikki on kuollu.

Sinä päivänä kun kaiutin huusi, Lumimaa meni illalla komentokorsuun. Hän pysähtyi oven suuun. Hän oli niin suora ja leveä mies, että kun hän pysähtyi, hän oli heti valmiissa asennossa, johon kenelläkään ei ollut mitään huomauttamista. Koskaan ei ollut hänen nähty tekevän erikseen asentoa. Se sopeutui häneen eikä hänen tarvinnut sopeutua siihen.

 - Herra kapteeni, pyyrän päästä lomille.

 - Mitä varten? Onko joku omaisista kuollut?

 - Ei. En mä kuolleen tähren.

 - Ette suinkaan te vaan naimisiin mene kesken kaiken?

 - En mä naimaan, vaan...

Vihtori Lumimaa oli mennyt ansaan sanoessaan vaan. Kapteeni ei sanonut mitään. Kului pitkä aika. Lumimaa katsoi ankeasti eteensä. Kapteeni odotti ja hykerteli käsiään.

 - ... menen muuten vaan.

 - Kävikö se kaiutinpropaganda hermoille?

 - Rupesivat huutamaan suotta mun nimeäni. Lopettavat, kun menen pois.

 - Saatte loman. Huomenna pääsette lähtemään.

Seuraavana yönä Vihtori Lumimaa ei saanut nukutuksi. Hän ähki ja kuuhki pitkin korsun lattiaa alusvaatteisillaan.

 - Onko sulla matkakuume? Nisula kysyi.

 - Ei ole. Mutta en mä tosissani lähre.

Aamulla Vihtori Lumimaa kävi perumassa lomansa."

Huomaan, että ei tästä loppupäästä oikein voi karsia mitään pois.

"Eräänä päivänä sotamies Nisula löysi Vihtori Lumimaan istumassa riu'ulla metsässä. Hänen selkänsä nojasi yläriukuun ja hän piti kaksin käsin alariu'usta kiinni. Lakki silmillä hän tuijotti kanervikkoon ja istui liikkumattomana. Sotamies Nisula istui hänen viereensä ja alkoi hänkin tuijottaa kanervikkoon. Mutta kun hän oli aikansa tuijottanut, hän nousi pois. Mietteliäänä hän otti vyön kaulastaan. Lumimaalla oli myös vyö kaulassa, mutta sen lukko oli auki.

 - Vyös putoo kun lukku on auennu, Nisula sanoi.

Lumimaa ei liikahtanutkaan.

 - Vyös putoo, kun lukku on auennu, Nisula toisti.

Ei liikahdustakaan Lumimaassa.

 - Nukuks sä?

Nisula meni Lumimaan eteen ja kumartui katsomaan lipan alle. 

 - Nukuks sä tosissas vai piruileks sä?

Lumimaan silmät olivat auki, tummansiniset silmät, joiden yli paksut kulmakarvat pensastuivat kuin kuusennäreen naava. Ei olisi uskonut että niiden takana oli niin värikkäät silmät.

 - Oleks sä kuollu? Nisula parkaisi ja lähti juoksemaan korsulle, sillä siihen kysymykseen ei tarvinnut odottaa vastausta.

Sotamies Vihtori Lumimaan korvan takana oli päässä pieni reikä. Tarkan etsimisen jälkeen se vasta löydettiin. Siitä oli mennyt kranaatin sirpale sisään. Verta ei ollut tullut pisaraakaan. Kranaatti oli räjähtänyt kymmenkunta metriä kenttäkäymälän takana kuusikossa. 

 - Kaatui se Lumimaakin riu'ulle, miehet alkoivat sanoa, kun kuulivat jonkun kaatuneen erikoisemmissa olosuhteissa.

Lumimaan jäämistöä löytyi lompakko, johon oli kertynyt päiväraha sodan alusta saakka. Sotilaspappi pani sen rahastoon, joka oli perustettu rykmentin kaatuneiden omaisten tukemiseksi, sillä Lumimaalla ei ollut omaisia.

 - Sellaista miestä ei saa unohtaa. Hän oli oikein kunnon sotilas, Vihtori Lumimaa, komppanian päällikkö sanoi siinä tilaisuudessa ja hänen silmissään oli kyyneleitä.

 - Luutnanttikin itki, Nisula sanoi miehistökorsussa ja itki sen sanoessaan.

 - Mitä se itki? kysyttiin.

 - Kun Lumimaa kaatui, Nisula kuiskasi tuskallisesti.

Kaikki muuttuivat hiljaisiksi ja seisoivat hetken aikaa siinä asennossa jossa olivat. Korsu oli pimeä, kun oli myöhäinen ilta ja ikkuna oli niin pieni."