Soitin kirjailijalle

Luin hiljattain novellikokoelmaa Ettei maa viheriöisi. Kirjoitin siitä tänne melkein yhden novellin kokonaan. Pian sen jälkeen soitin kirjailijalle. Hän vastasi haloo, tai jotain sen suuntaista. En tiedä onko se sukupolvikysymys vastata puhelimeen haloo vai mistä siinä on kyse. Minä tunnen yhden poliisin, jolle joudun soittelemaan toisinaan. Hän aina vain ynähtää puhelimeen. En tiedä, onko se ammatti-identiteetillinen, ammatillinen vai identiteetillinen kysymys eli puhelimeenvastaus. Luulen, että minulla on ollut vaikutusta erään vanhemman polven edustajan puhelimeenvastaamistapaan. Ennen hän vastasi aina haloo, ja nyt vastaa jo nimellään, kun aikani huomauttelin.

Minä sanoin puhelimeen, että onko siellä puhelimessa kirjalija se ja se. Hän että kyllä, ja minä, että täällä on kansalainen S.V. Paraisilta. Kysyin häneltä, voisimmeko tavata. Olin menossa Helsinkiin seuraavana päivänä ja tarjouduin tarjoamaan hänelle lohisoppaa Espan kahvilassa. Siitä, että hän kieltäytyi kutsustani, on löydettävissä hyviäkin puolia. Jos olisin puhunut lohisopasta kovin alleviivaten, mikä on ihan hyvin mahdollista, olisi ollut kiusallista mennä kirjailijan kanssa syömään sitä soppaa. Nimittäin, menin (erään toisen skribentin kanssa) Espan kahvilaan, ja kysyin lohisoppaa, ja minulle sanottiin, että just loppu. Minä harmittelemaan, että kehveli. Hän näki mieliharmini ja tarjoutui katsomaan, onko gulassia vielä. Minä, että mitä se sellainen. Hän, että sellaista naudanlihapohjaista. Minä, että no katso. No, hän katsomaan, ja kurkkaamaan sitten seinämän takaa kaula pitkällä minua katsoen, että on sitä, ja minä nyökkäämään ja hän hakemaan lautasellista. Maksoin lounaskortilla, vaikka oli jo päivällisen aika.

Kirjailija sanoi että edellisestä käynnistään Espan kahvilassa on jo kulunut 20 vuotta. Hän selitti elämäänsä, jota kuulemani perusteella sävyttivät hänen ja hänen läheisensä sairaudet. Sellaista se elämä on, minä ajattelin, kuten niin monesti ajattelen, eikä siitä oikein saa kukaan selvää, että millaista, jos niin sanoo. Mutta kun ei ole kummempi ajattelija, niin ajattelee vain, että "jo vain", ja "vai sellaista", ja vaikkapa "vai niin". Mutta niin se menee, että kun on vanha, niin kuolee ennemmin tai myöhemmin. Kirjailijakin sanoi aikansa puhuttuaan, että "niin, minä alan olla jo..." ja hän piti pienen, mutta retorisesti ihan riittävän pitkän tauon, ja jatkoi, "no, vanha".

Minä kerroin hänelle, että olen ilahtunut ja surahtanut kovasti hänen teksteistään, joissa on usein tragiikka ja komiikka läsnä niin kuin ei muilla. Erityisesti mainitsin tuon novellin Asemasotaa, ja hän sanoi, että palautteeni ilahdutti häntä kovin. Ja minulle tuli sellainen olo, että vanhana voi taitavakin kirjoittaja olla yksinäinen, ja vaikka voimainsa päivinä on kirjoittanut miten hienoa tekstiä hyvänsä, niin vanhana ihminen voi olla yksin. Kysyin häneltä, pitääkö hän yhteyttä kirjailijatovereihinsa. Hän mainitsi, että ovat kuolleet monet heistä. Yhden hän mainitsi elävältä, mutta kuolleita oli pitkä lista, Haavikko ja Anhava siinä vilahtivat ainakin. Eeva Kilpi muuten sanoi Nadja Nowakin haastattelussa, että takana on aika, jolloin sanomalehden kuolinuutisissa oli paljon tuttuja.

Kirjailija kykeni kävelemään parin sadan metrin matkan. Lääkintätouhut lopulta keskeyttivät puhelunkin, vaikka puhuttavaa olisi ollut. Olimme vasta päässeet sotaan. Sanoin, että usein hänen teksteissään vilahtelevat pienet tarinat herättävät kysymyksen: Millainen tarina tämän älyttömän jutun taustalla oikeasti on. Ja kirjailija sanoi mm. novellin Asemasotaa loppukohtauksesta, jossa mies kuolee riu'ulle, että sekin oli sellainen uskomaton tarina, että mies oli kuollut ihan vierestä ilman, että kukaan huomasikaan. Hän itse sanoi omista jutuistaan sen, mitä olin ajatellut: Ne on usein niin mielettömiä ne tapahtumat, että niiden on pakko olla totta, ei kukaan voi sellaisia keksiä. Juuri samoin olen minäkin kokenut!

Olen ehkä kerrannut joskus senkin episodin, joka on kirjattu Suku-romaanin kansien väliin. Siinä mennään bussilla. Jollain on paha olla ja oksettaa, ja hän pyytää, että pysähdyttäisiin. On kova pakkanen, ja kuskilla on jostain syystä kiire. Hän suostuu avaamaan oven kovassa vauhdissa. Matkalainen oksentaa. Kirjailija kuvaa lopulta elävästi, miten vauhdissa oksennettu tavara oli tarttunut bussin kylkeen kiinni. Erityisesti mieleen on jäänyt kuvaus substanssin sisältämistä ruisleivänmuruista, jotka näkyivät pieninä kohoumina muuten tasaisemmasta jäljestä.

Kirjailija puhui myös tästä maailmasta, joka on mennyt sellaiseksi, ettei tätä oikein ymmärrä enää. Luulen, ettei tarvitse välttämättä olla vanha kirjailija, että voi kokea jotain tällaista.

S,