Näin ystävälläni kesällä kirjan, joka kiinnosti. Kun kuulin kirjoittajan haastattelupätkän Yle Puheelta viime viikolla, innostuin kirjasta uudestaan. Lueskelin sitä hiljalleen, kunnes perjantaina alkanut kurkkukipuni oli sitä luokkaa, etten keskellä yötä herättyäni mihin lie pissahätään enää voinut nukkua. Ajattelin, että pahinta mahdollista ajanhukkaa on maata kipeänä sängyssä keskellä yötä ilman unta. Otin taas Taina Kinnusen kirjan Vahvat yksin, heikot sylityksin - Otteita suomalaisesta kosketuskulttuurista (Kirjapaja 2013) ja luin. Hetki sitten lopetin.
Kirja piirtää esiin sitä kosketuskulttuuria, jota suomessa on tai ei ole. Kinnunen on hyödyntänyt sekä itse keräämiään haastatteluja että eri ikäisten ihmisten itse kirjoittamiaan kosketuselämäkertoja. "Haastattelemani Eero (s.1952) sanoi, että hänen omat lapsuuden kosketuskokemuksensa voidaan kiteyttää siten, että äiti pesi tukan saunassa, isä piiskasi ja naapurin koira nuoli kasvot."
Tuohon tiivistyy aika monen sodan jälkeen eläneen kokemus koskettamisesta. Se, miten lapsi tulee tai ei tule kosketetuksi ei ole vähäpätöinen asia. Eläinkokeista yksi tunnettu on Steven Suomen apinakoe. "Siinä tutkittiin erilaisten adoptioemojen vaikutusta temperamentiltaan erilaisiin poikasiin. Toiset apinanpoikasista olivat syntyessään arkoja ja säpsähteleviä, kun taas toiset olivat rohkeita ja vastaanottavaisia. Rohkeiden poikasten perusluonnetta arat emot eivät juuri pystyneet muuttamaan. Sen sijaan kun arkoja poikasia annettiin huolehtivien "superemojen" hoidettavaksi, niiden käytös muutui dramaattisesti. Niistä kehittyi koko lauman älykkäimpiä ja sosiaalisesti kyvykkäimpiä yksilöitä ja myöhemmin lauman johtajia. (Lastenpsykiatri Jukka) Mäkelän sanoin kokeen opetus oli, että mikäli arkaa poikasta autetaan vähentämällä hänen ahdistustaan ja pelokkuuttaan halaamalla ja koskettamalla, arkuus jalostuu aikuisuudessa kyvykkyydeksi huomioida ympäristöä erityisen tarkasti. Hyvä johtajuus perustuu juuri tähän kykyyn."
Kinnunen jakaa kirjansa kolmeen osaan. Ensin hän puhuu lapsen kosketuksesta. Toisessa osassa käsitellään kosketusta parisuhteessa, kolmannessa kosketusta parantavana voimana. Minua kirja puhutteli kovin. Koskemisessa olen aina kokenut olevan jotain selittämätöntä voimaa. Selittämättömäksi se osin jää myös kirjan lukemisen jälkeen. Aina se ei ole miellyttävää, ja jokaisen toivetta kosketetuksi tulemisesta tai tulemattomuudesta tulisi kunnioittaa. Toisaalta yksittäinen koskettaminen, odottamaton, voi mullistaa ihmisen elämän. Tämä ei ole liioittelua, kirjassa on tästäkin monta esimerkkiä. Yksittäinen sairaalan hoitohenkilökunnan kosketus on voinut käynnistää parantumisen.
On selvää, ettei kulttuurimme kohtele sukupuolia tasa-arvoisesti. Oletuksena on, että miesten koskettaminen on vähemmän hyväksyttävää kuin naisten koskettaminen. Joukkueurheilussa miehet koskevat toisiaan. Taina Kinnunen kertoi radiohaastattelussaan, miten hänen jalkapalloilijaystävänsä oli avannut peliin liittyvää ankaran kurinalaista kosketusetikettiä hänelle. Esimerkiksi spontaanin maalijuhlinnan takana on selvä koodi siitä, miten pelaaja voi koskea toista pelaajaa, millä ruumiinosalla mihin kohtaan, ja kuinka kauan kosketus saa kestää. Siteeraan Kinnusen kirjaa: "Kosketuksen korostaminen erityisesti naisen luontaisena tarpeena ja seksuaalisena tyylinä on mielestäni eettisesti arveluttavaa. Se saa uskomaan, ettei poikavauva tarvitse yhtä paljon fyysistä hellyyttä kuin tyttövauva. Poikalapsi ehkä pakotetaan julmasti selviämään vähäisellä hoivalla, mistä voi pahimmillaan seurata kyvyttömyys ottaa vastaan tai antaa hellyyttä aikuisenakaan. Miehen kosketuksen ankkuroiminen seksiin lisää miehen suorituspaineita, kieltää hänen hellyyden tarpeensa ja pakottaa hänet toistamaan yksin selviytymisen ihannetta jopa itsetuhon hinnalla. Varsinkin miehiin kohdistuu kosketuksen puutteen muodossa ilmentyvää väkivaltaa: miehen ei ole lupa koskettaa, eikä miestä tarvitse koskettaa. Ja miesparat itsekin valittavat vain seksin puutteestaan, koska hellyyden tarpeesta ei ole lupa puhua."
"Naisen arkista hellyyttä ja rakkaudenosoituksia pidetään usein itsestään selvinä. Sen sijaan miesten tekeminä ne voidaan nähdä rakkauden urotekoina, joita niin puoliso kuin tuttavat ihastelevat: "Ystävät sanovat olevansa kateellisia, kun mieheni halailee ja taputtelee minua lempeästi vieraidenkin läsnä ollessa", Armi (s. 1942) kirjoittaa."
Hellyyden feminiinisyydestä on kirjassa oma lukunsa. Esipuheessa Kinnunen kirjoittaa: "Akateemisissa piireissä kosketus on kummallinen, toisarvoinen ja tietysti perinaisellinen aihe. Muutamat mieskollegat tirskuivat kirjahankkeelleni. Moni mies ja nainen toisaalta rohkaisivat kirjoittamaan vähän keskustellusta aiheesta. Ulkomaalaiset tuttavani puolestaan hupailivat minun kirjoittavan ilmiöstä, jota ei ole olemassa: suomalainen kosketus. Samanlaista sarkasmia viljelivät muutamat suomalaisetkin: "Taitaa tulla ohut kirja.""
Koska on yö ja kurkkukipuuni syömäni valkosipuli ja juomani kamomillainkiväärijuoma alkavat vaikuttaa vasta viiveellä, en pysty omia ajatuksiani oikein kirjoittamaan. Kirjoitan edelleen kirjasta löytyvää: "Kosketuksen ja oksitosiinijärjestelmän tutkimista tarvittaisiin enemmän, eikä Suomi ole ainoa maa, jossa aihetta toistaiseksi kierretään. Myönteisten tunteiden, rakkauden, rauhallisuuden, myötätunnon ja anteeksiannon tutkimusta ylipäänsä kartetaan koko länsimaisessa lääketieteessä. Uvnäs Mobergin (2007) mukaan esimerkiksi ihmisen hermoston lääketieteellisestä tutkimuksesta vain kymmenesosa keskittyy kosketukseen liittyvään parasympaattiseen hermostoon. Valtaosa tutkimuksesta käsittelee kamppailuun, stressiin ja kipuun liittyvää sympaattista hermostoa. Eloonjäämisen kannalta kehon rauhoittumisjärjestelmällä on kuitenkin yhtä suuri merkitys kuin taistelu-pako-järjestelmällä. Uvnäs Moberg arvelee, että parasympaattinen hermosto sopii huonosti kulttuurissamme korostuvan suorituksen, rasituksen ja puolustuksen arvoihin. Rauhoittumisjärjestelmä kenties yhdistetään taloudellisiin menetyksiin, vaikka viime kädessä myös taloudellinen menestys on siitä kiinni."
Kosketus sivuaa seksuaalisuutta kirjassa, mutta itse koen, että aihetta käsitellään nimenomaan sen muita ulottuvuuksia avartaen. Tähän liittyy Mintun (s. 1989) kertomus.
"Kun olin reilu 20-vuotias, uskaltauduin aloittamaan teatteriharrastuksen. Se avasi silmäni: koskettaminen on ihanimpia asioita maailmassa. Klisee teatterista on, että silitellään ja halaillaan toisia ennen harjoituksia tuntikausia, ja tottahan se osittain on. Kosketusharjoitukset ovat antaneet minulle rohkeutta hyväksyä oma kehoni. Tähän ei liity seksuaalisuutta. Se on myös lohdullista: olen elämäni aikana hakenut tosi nuoresta asti kosketusta seksuaalisuuden varjolla - olen kaivannut tosi paljon rohkaisua ja silittelyjä, ja sitä on saanut seurustelemalla jonkun kanssa. Teatterissa saan koskettaa ja tulla kosketetuksi ilman ehtoja. Tämä on rohkaissut minua myös koskettamaan ystäviäni. Tutustuminen uusiin ihmisiin, jotka koskettavat todella estottomasti toisiaan, on helpottanut oloani. Minulla on edelleen vaikeuksia hyväksyä itseäni ja oikeutustani olla maailmassa, mutten enää etsi tätä oikeutusta seksuaalisuuden kautta."
Kirja on hyvä. Suosittelen. Kirjoittajan feminismi on sekä riveillä että rivien välissä. Onneksi sekin ismi on nykyään niin laaja, että siitä riittää varmasti jokaiselle ammennettavaa tai ainakin poimittavaa ;) Oleellista tietysti on, miten mietteensä perustelee. Sen jälkeenhän niistä voi sitten puhua. Voi myös olla hiljaa. Ei kaikkea tarvitse molottaa koko maailmalle. "Miten se mua koskettaa" voi joku kysyä. Miten milloinkin. Onko kosketus kosketusta silloinkin, kun sitä ei tunne? Kosketus on aisteista ensimmäisenä syttävä ja viimeisenä sammuva. Aristoteles piti sitä alhaisimpana aistien hierarkiassa. Joku pohti tässäkin kirjassa sitä, miten kosketusta ja makuaistia pidetään jotenkin lapsellisena yhteiskunnassamme. Ihanko totta? Lapsellisena? Aisteja? Voiko olla?
S.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti