Martin vuoro

Martti Anhavaa olin vetämässä hihasta vuosi sitten kirjamessuilla. Aikani odotin, mutta kuten toisinaan käy, kävi silläkin kertaa, että jollain ihmisellä oli niin paljon sanottavaa jollekin toiselle ihmiselle, että tämän toisen ihmisen aika loppui ja hän sitten aikansa kuunneltuaan joutui siirtymään toisaalle. Ei minulla mitään tärkeää asiaa ollutkaan, kunhan nyt olisin puhunut vain.

Puhuin joskus hänen kanssaan puhelimessa, entisessä ammatissani. Kyselin taustatietoja kirjoittaessani kolumnia, jossa käsittelin Eduard Uspenskia, tuota mainiota lastenkirjailijaa. Uspenskihan on Suomessa erityisen rakastettu mies. Venäjällä en tiedä, miten häntä rakastetaan, mutta Neuvostoliitossa hän oli ahtaalla, totisesti. Anhava on kääntänyt lähes kaikki Fedja-Sedät. Pidän siitäkin, jota hän ei suostunut kääntämään: Fedja-Setä ja täti Tamara. Siitä viimeisestä, 2000-luvulla ilmestyneestä (oliko se nyt Tammen kustantama Fedja-Sedän talvi?) en pidä. Muutenkin hänellä loppuu pahemman kerran bensiini niissä loppupään jutuissa. Kerrotaan, että Eedward hioikin ensimmäistä Fedjaansa pitkän tovin. Muut kirjat syntyivät nopeasti. Jos ette ole sattuneet lukemaan Fedja-Setää, Kissaa ja Koiraa, tehkää se pian. Lukekaa ainakin ensimmäinen luku. Se on venäläisen päälauseen ylistys. Siitä ei puutu vauhtia eikä käänteitä, vaikka tyyli on näennäisen vakaa. Miten minä nyt Fedja-Sedästä aloin, ei pitänyt.

Anhava on Tuomaksen poika. Kuuluisuuksien jälkeläisten on aina jotenkin luotava ihan erityisellä tavalla se oma nahka, tai miten sen sanoisi. Jätettävä vanha kuori kalliolle ja luikerreltava muualle, tai ainakin uudessa kuosissa. Anhavan tiedetään olevan kotonaan venäjän kielessä, ja tietysti tekstien parissa kuten isänsäkin. Hän on kääntäjä ja taitaa myös kustannustoimittaa siellä Otavalla? Siitä ammattikunnasta ei paljoa kirjoitella. Markku Envall muuten kirjoitti esseekokoelmassaan juurikin kustannustoimittajista. Martti Anhava kirjoittelee tuon tuostakin Parnassossa, milloin siellä peremmällä, milloin taas alkupään yleisönosastolla. En tunne kulttuuriväen valta-asemia tai leirejä, mutta joskus häntä on siellä kritikoitu reippaanpuoleisestikin. Parnasson palstoilta muuten olen lukenut monta räiskyvää kiistakirjoitussarjaa. Ne ovat lähes poikkeuksetta olleet viihdyttäviä; Putte Wilhelmssonin ja Asko Sahlbergin sanasota sai jopa lukijan tuntemaan olonsa epämukavaksi. En muista, kuka sanoi viimeisen sanan siinä kiistassa. Siitä on jo viisi vuotta ehkä. Luin silloin Parnassoa, sillä kelpo anoppini tilasi lehteä tuohon aikaan ilmeisesti siksi koska minä luin sitä, tai ainakin olin sanonut lukevani. Hän toimitti lehdet aina minulle, ja olen siitä yhä kiitollinen. Nyt päätoimittajan kuoleman jälkeen en ole sitä monesti lukenut.

Anhavalta tuli helmikuussa uusi esseekokoelma Ajoissa lopettamisen taito. (Otava) Se on niin hyvä, että annan sen mielelläni lainaan, jos jotakuta kiinnostaa mietelmät runoudesta (suomen lyhin runo lienee M.A. Nummisen "Tosi.") ja aforistiikasta, kritiikistä, taiteesta, Tsehovista (elämänpettymyksestä, lääketieteestä, Arosta ja monesta muusta Tsehov-aiheesta), musiikista, Emil Gilelsistä, Seppo Heikinheimosta ja tietysti ajoissa lopettamisen taidosta. Listani jälkimmäistä aihetta käsittelevä essee päättyy muuten seuraavaan anekdoottiin:

"Hammaslääketieteen professori ja suupatologi Boris Calonius piti eläkevuosinaan pienimuotoista vastaanottoa, jonka puitteissa hoiteli ystäviensä, sukulaistensa ja vähän lastensa kavereidenkin purukalustoja. Istunnot veivät aikaa koska kuulumisia kerrottiin puolin ja toisin; vastaanotolta lähtiessä tuskin muisti lääkärissä käyneensä. Kun vaimoni soitti varatakseen taas kerran ajan, Boris, tuolloin hänkin kahdeksiakymmeniään lähentelevä, köhäisi vaivautuneesti ja sanoi päättäneensä lopettaa.

"Minulla oli kollega, joka oli täyttänyt kahdeksankymmentäviisi ja jatkoi töitä aina vain", hän kertoi. "Meidän nuorempien mielestä se alkoi olla kiusallista ja vähän vaarallistakin. Päätettiin, että jonkun pitää sille sanoa, kun ei se itse ymmärrä. Joku sitten meni puhumaan että kuule, olethan sinä jo osasi tehnyt, nyt olisi aika jäädä eläkkeelle. 'En kai minä... Mitä minä muka eläkkeellä teen?' 'No nautit elämästä, ja onhan sitä kaikenlaisia harrastuksia. Voisit vaikka lukea.' 'Lukea? Enhän minä näekään mitään.' -Ja minä mieluummin kerron tätä juttua kuin joudun siihen itse", Boris selvensi.

Ote on edustava siksi, että paitsi Anhavan oma ääni, myös hänen siteeraamiensa henkilöiden oma ääni kuuluu kirjoituksissa hyvin. Minä pidän ihmisen äänestä, joka kuuluu teksteissä. Kuunelkaapa miten Vesan ääni kuuluu seuraavassa pätkässä. 

"Kun Markku Eskelisen ja Jyrki Lehtolan 'Sianhoito-opas' oli tuore tapaus, satuin joillekin juhlien jatkoille istumaan nokikkain Vesa Karosen kanssa. Olimme samantapaista mieltä siitä, että kirja sisälsi osuvia ja aiheellisia ruotaisuja, mutta myös kyllästyttävää asenteellista ärhentelyä. Huviksemme rupesimme miettimään, että vastaaviin tai jopa tehokkaampiin tuloksiin pojat olisivat päässeet, jos olisivat kirjoittaneet pelkästään sopivasti muotoiltuja kehuja maalitauluiksi ottamistaan henkilöistä. Vesa oikein innostui: "Joo-o. Eihän sitä pahempaa pilkkaa olekaan kuin että kehuu ja kehuu, kehuu aina vaan!""

Yksi kirjan hienoimmista teksteistä oli kertomus, jossa Martti tilittää kuulijan näkökulmasta Emil Gilelsin viimeiseksi jääneen konsertin. Hän siis oli paikalla syyskuussa 1985 Helsingin yliopiston juhlasalissa kun Gilels soitti Chopinia ja Hammerklavierin. Lukekaa.

Mitä Tuomaksen jälkeläisyyteen tulee, niin hyvin tulee ja hyvin menee. Esseessään isästään hän oikeastaan puhuu yhdestä sanasta, muistaakseni sadepisaran putoamista kuvaavasta verbistä, sen valinnasta eräässä käännöksessä, ja sotkee siihen muutaman ihmisen ja kertoo lopulta hauskan ja koskettavankin tarinan. Sekin tarina päättyy.

"Se oli viimeisiä kertoja jolloin tapasin Carpelanin, ellei viimeinen. Siellä jossakin he istuvat nyt jatkamassa neuvonpitoaan, hän ja isäni, reunalla kiiltävän pilven, tässä tapauksessa varmaan sadepilven."

S.