Markku Envall puhuu hiljaisella äänellä

Viimeisin Esseekokoelma jonka luin oli joko Martti Anhavan Ajoissa lopettamisen taito tai sitten se oli tämä Envallin Toinen jalka maassa. Ne muistuttivat toisiaan, mutta olivat myös omanlaisiaan. Kirjoitan jotain jälkimmäisestä.

Ensinnäkin, Markku Envall on Helsingissä asuva kirjoittaja, mutta pitää siitä huolimatta hiljaisuudesta. Hän kirjoittaa perustellusti, mutta ääni on jotenkin hiljainen. Ei anteeksipyytelevä, ei nöyristelevä, mutta hiljainen. Voin kuvitella kun hän puhuu, niin ääni on silloinkin varmasti hiljainen.

Envallin esseekokoelman aiheet ovat melko moninaiset. Kirjassa on viisi osaa. Se on hyvä kirja. Siinä puhutaan pienistä mutta tärkeistä asioista. Aivan aluksi hän puolustaa kävelemistä. Sitten hän puolustaa hiljaisuutta. "Miten hiljaisuus voi parantaa, monethan se tuntuu tekevän hulluiksi? Kun meteli juurtuu mieleen, sen yhtäkkinen poistuminen koetaan piinana ja kipuna. Leikekirjani helmiin kuuluu haastattelu, jossa nuori mies protestoi pääkaupungin hiljaisuutta vastaan. Otsikoksi on pantu hänen repliikkinsä: "Meluttomuus ottaa päähän." Se on sattuvasti sanottu, ja taatun vilpittömästi. Melu ei kehitä vain sietäjiään vaan myös vaatijaansa."

Envall puhuu kuolemasta, ja kuoleman luvusta kolme.

Envall puhuu Runebergistä. Koskettava ja silmiä avaava essee kokoelmassa on Uuno Kailaan lapsettomuuden tragediaa kosketteleva Erään abortin arvet. Sitä ei auta referoida. Kailaan lyriikka kuitenkin puhutteli nuorta Envallia. Enäähän häntä ei voi sanoa nuoreksi, ei hyvällä tahdollakaan.

Envall puhuu myös Antti Tuurin epäsuorasta esityksestä. Jotka ovat Tuurin Pohjanmaa-sarjaa lukeneet, tietävät mistä on kyse. Myös Anhava puhui omassa kokoelmassaan samasta asiasta, ei ihan asiasta tehden, mutta ainakin sivuten.

Sitten Envall puhuu elokuvista. Se osio oli mielenkiintoista luettavaa, sillä minä en oikein tunne tuota elokuvan kenttää, en sisältä enkä ulkoa. Uskon kuitenkin, että se voi tarjota taide-elämyksiä siinä missä vaikkapa kieli tai musiikki. Esseet ainakin tarjosivat elämyksen. Erityisesti essee Kahdeksasta surmanluodista. Se on pitkänpitkä (5 h 16 min) elokuva kahdeksasta surmanluodista, jotka suomalainen mies ampui päin poliiseja maaliskuussa 1969. Neljä kuoli. Se oli surullista ja kuohutti kaikkia. Hautajaiset radioitiin ja televisioitiin ainakin osittain. Elokuva käsittelee kuitenkin ampujan maailmaa, maaseudun tyhjenemistä, elämän ahtautta, alkoholia, muuta vaikeutta. Kun kaikkien sympatia niin vahvasti on ammuttujen puolella, ampujan näkökulman esiin nostaminen millään tavalla on rohkeaa. Tekipä sen sitten musiikissa, elokuvissa, kirjallisuudessa tai vaikka kotisohvalla vieraiden kanssa keskusteltaessa.

Kokoelman viidennessä osassa ollaan kirjoittamisen ja kirjojen äärellä. Kirjamessuillakin käydään. "Kirjallisuuden tekijävetoinen markkinointi huipentuu kirjamessuilla. Vanhat paisuvat ja uusia perustetaan. Joka vuosi kerrotaan, miten paljon enemmän esiintyjiä, tilaisuuksia ja kävijöitä oli tänä kuin viime vuonna. Helsingin kirjamessuilla oli 2010 noin tuhat tapahtumaa. Jos on hyvä, että tuhat, parempi olisi, että kaksi tuhatta. Mitä isot edellä - pienessä maassa suurten maiden käytännöt ovat kaiken epäilyn ulkopuolella. Toimintaa ohjaa kasvuideologia, määrien palvonta. Ajatus kehittää kirjamessuja vähentämällä tilaisuuksia ja esiintyjiä, parantamalla kuuluvuutta ja seurattavuutta sekä vaatimalla esiintyjiltä parempaa valmistautumista ei ole tästä maailmanajasta. Ja silti en voi olla yksin uskossani, että harvempien mutta pitempien ja valmistellumpien tilaisuuksien kirjamessut olisivat monin verroin antoisammat."

Neljäs osio tulee ennen viidettä. Siinä ollaan teologian, mm. tuhlaajapoika-vertauksen äärellä. Oman tekstinsä on saanut Saima Harmajan runo Nuori enkeli.

"Runo nostaa mieleeni muistikuvan vuosikymmenten takaisesta hammaslääkäristäni. Hänen potilastuolinsa oli ikkunaa vasten, sen edessä oli rullaverho joka esitti tähtitaivasta. Sen hämärtämässä huoneessa soi klassinen musiikki. Kerran lääkäri tunnusti filosofiakseen, että hampaat on korjattava pienimmällä mahdollisella potilaan tuntemalla kivulla. Tämän hoidollisen periaatteen oli hänelle kirkastanut se häpeä ja kärsimys, jonka kohteeksi hän oli häiriintyneen isäpuolensa käsissä lapsena joutunut. Silloin hänessä oli lujittunut päätös, että tätä lajia hän ei itse tuota. Hän poistaa sitä niin paljon kuin hänen vallassaan on.

Ihmisen henkiseen vapauteen kuuluu, että samatkin kokemukset voivat häntä joko katkeroittaa tai jalostaa. Joskus jossakin paha herättää hyvää, vaikkei tällä voi mitään pahaa oikeuttaa eikä puolustaa."

S.