Helsingin sanomat on katsonut viisaaksi markkinointi-investoinniksi sen 15 000 euroa, jonka lehden oma kirjapalkinto vie. Muitakin kuluja varmaan tulee, mutta tuleepahan sitten myös materiaalia lehteen. Rehellisyyden nimissä en ole tabloid-hesaria montaa kertaa lukenut perusteellisesti kannesta kanteen. En ole montaa kertaa edes selaillut sitä. Lehteen tartuttuani olen yleensä katsonut kulttuurisivut. Vähän on tilaa, ja paljon aiheita, jotka kamppailevat tuosta vähästä tilasta. Minun suosimani kulttuurimuodot jäävät jalkoihin, kun minun suosimattomat kulttuurimuodot vievät tilaa. Tältä ainakin tuntuu.
Menin kuin meninkin kirjamessuille. Kannatti. Elämys ei ollut edellistenkaltainen, sillä nyt minulla oli mukana kuopus ja esikoinen. Esikoiseni puolesta olin iloinen, hän nautti messumeiningistä ihan sellaisenaan. Siellä ei kuulemma ollut tylsää missään vaiheessa. Tyttäreni puolesta olin iloinen myös, vaikka hänen iloisuuteensa ei yleensä vaikuta se, kuinka iloisia muut ovat ja mistä asiasta. Hän oli mitä mainiointa kirjamessuseuraa. Ei tietenkään siinä kirjallisessa mielessä, mutta muuten. Seisoimme mm. Musiikkitalon messuosastolla (Saattoi muuten olla musiikkimessujen puolta jo se osasto, en tiedä) ja kuuntelimme kantapöytää sekä juttelimme paikalla olleiden tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Kuopus seurasi puhallinkvintetin työskentelyä ja hyppeli siinä vähän, kuten hänen luonteeseensa sopii. Olin ylpeä valloittavasta tyttärestäni ja iloinen, että muutkin huomasivat, miten viihdyttävä tapaus hän on. Muuan mummu jutteli hänelle ja oli onnesta soikeana. Tyttäreni tuijotti intensiivisesti häntä silmiin. Saattoipa kommentoidakin jotain, en tiedä.
Kun muuten moni asia oli hyvin, en masentunut, vaikka varsinainen tapahtuma, jonka vuoksi sinne päätin lähteä, ei seisauttanut veriäni. Hesarin kirjapalkintoehdokkaat olivat lavalla kerralla ja heitä haastateltiin. Tapahtuman viihdearvosta oli hävinnyt melko suuri osa, sillä haastattelusta vastasivat tällä kertaa paljon kokeneemmat toimittajat (Suvi Ahola ja Antti Majander) kuin aikaisemmin. Kaikki sujui hallitusti. Lisäksi kirjailijoille esitetyt kysymykset olivat armeliaampia, laajempia ja avoimempia, siinä kysymysteknisessä mielessä.
Erkka Filander oli ulkomailla.
Niina Miettinen kirjoitti kirjan, jossa romaanihenkilö sai hengellisen herätyksen. Suvi Ahola mainitsi uskonnollisen herätyksen olevan kirjallisuutemme tabu. Hän tietysti noteerasi myös, että tämän vuoden kirjallisuudessa aihetta on käsitelty runsaasti. Esikoiskirjalistan julkistamisen ainoa kiinnostava asia minulle olikin, onko Pauliina Rauhala listalla. Ei ollut. Kymmenen finalistia valittiin 90 debytantin joukosta.
Auli Leskinen on kirjoittanut kirjan Chilestä. Hän on työskennellyt muissa hommissa alueella jo vuosikymmeniä. Aikanaan diktatuurin näkeminen oli hänelle "viattomuuden menetys".
Juhani Karilan Gorilla on kertomuskokoelma. Siinä on mm. tappajakana. Tämän minä haluaisin lukea. On vähän hankalaa tosin, kun Juhani Karila on Hesarin kulttuuritoimituksen jäsen, että mitä hän nyt tuolla listoilla tekee. En minä ainakaan tykkäisi haastatella kollegaani tuollaisessa tilanteessa. Ehkä ei Suvi Aholakaan tykännyt. Toisaalta, hän oli samalla tavalla armelias ja ymmärtäväinen Karilaa kohtaan kuin muitakin. Karila kertoi preferoivansa kirjailijan ammattia toimittajan ammatin kustannuksella. "Kirjailijaksi olen halunnut kuusivuotiaasta alkaen, toimittajaksi vasta 16-vuotiaasta." Mainittakoon, että YLEn Seppo Puttonen tuntui tykkäävän Kirjakerho-ohjelmassaan tästä Karilasta.
Tua Harno oli myös Kirjakerhossa muistaakseni, Nadja Nowakin haastateltavana, keväällä. Hänen kirjansa alkaa lauseella "Minun isäni oli Leonard Cohenin näköinen mies." Aloituslauseiden kanssa on oltava tarkkana, ettei kirjan lukeminen pääty ennen kuin ehtii kunnolla alkaakaan. (Olen ehkä kertonut sen Taisto jäi Seinäjoelle -esimerkin) Harno oli olemukseltaan sellainen nuori naiskirjailija, jollaiseksi nuoren suomalaisen naiskirjailijan nykyään miellän.
Veera Nieminen kirjoitti Avioliittosimulaattorin. Sitä voisi kokeilla. Ahola sanoi sen olevan hauska kirja. Nieminen oli ihan hauska hänkin. Ei yrittänyt kuitenkaan olla enempää mitä on. Sanoi olevansa hevostilallinen. Kun omistaa yli kymmenen hevosta, ei tarkkaa lukumäärää enää kerrota. Lintujen bongauksessa on vähän sama homma. Hassua on, että jos ensin menee 39384 hanhea ja sitten menee yksi, niin se ensimmäinen lauma ilmoitetaan laskennoissa 40 000 hanheksi ja yksittäinen hanhi sitten siihen päälle. Näin hanhia on nähty tuolloin 40 001 kappaletta. (Kuinkohan paljon se olisi kiloissa pakastettua hanhenlihaa mitattuna?) Nieminen kertoi, että jos hevoset saavat iltaruoan yhdeksältä ja aamuruoan kuudelta, niin siinä välissä on vaikka kuinka paljon aikaa kirjoittaa. "Toki mietin, että millaistakohan tekstiä tulisi, jos ihan hereillä ollessani kirjoittaisin."
Antti Heikkinen kantoi valitettavasti koomikon viittaa harteillaan. Sen verran minäkin olen nuoruudessani leimautunut hauskuuttajaksi, että tiedän, miten raskasta sellainen voi olla. Sen jälkeen kun Anttikin löytää oman juttunsa, niin hauskuutus voi olla siinä luontevasti mukana. Ehkä humoristisen kirjan kirjoittaja kokee jotenkin velvollisuudekseen olla hauska, tai nostaa hauskuutta esille. Kyllä kirjan on voitava puhua puolestaan ilman, että sitä sitten markkinoidaan hauskasti. Roope Lipastilla, joka oli viime vuoden ehdokas, oli vähän samaa tautia. Hän vaikutti sympaattiselta, muttei ollut ihan kotonaan siinä lavahauskuuttajan roolissa. Heikkinen toki oli luontevammin, mutta silti. Kirjan kielessä on murreilmaisuja ilmeisen paljon. "Nilsiäläistä yleiskieltä", kirjailija tuumasi. Joka siitä pitää, ei muuta kuin kirjastoon tai kirjakauppaan Heikkisen Pihkatappia hakemaan. Hän tuumasi muuten ihan osuvasti muutakin kirjan kielestä. "Kyllä se murre on siinä oleellinen, jos sitä ei olisi siihen tullut, niin ois pitäny suoloo lisätä jollain konstilla perästä päin."
Maija Muinonen kirjoitti kirjeromaanin. Hän ei oikein osannut selittää, mistä idea siihen tuli. "Se vain kerta kaikkiaan jostain pälkähti päähäni." Muinonen oli kiinnostavan oloinen persoona. Pitää olla tarkkana kun tällaisia arvelen, mutta ehkä oli kyse aika nuoresta kirjailijasta. Ehkä hän kirjoittaa lisääkin vielä. Ehkä luen hänen kirjansa. Ehkä nuoren naiskirjailijan mielikuva päässäni liittyy siihen, miten nuori naiskirjailija on valmis/halukas keskustelemaan kirjoistaan.
Anne-Maria Latikka on psykologi ja tutkii novellikokoelmassaan Tuulensuunta ihmisten kohtaamisia. Tämän haluaisin myös lukea, sillä pidän novelleista. Pidän myös ihmisten kohtaamisesta.
Pasi Pekkola kirjoitti kirjan. Oliko kyse runokirjasta, esseistä, novelleista, en tiedä. En ehdi kooklata. Syytän tytärtäni siitä, että Pekkola kirjoineen meni minulta kokonaan ohi. Tyttäreni kiehnäsi koko paneelihaastattelun ajan viereisen ständin lattialla, hyppi, meni välillä makaamaan lattialle selälleen ja pullisteli mahaansa vetäen sen taas sisäänsä. Tämän näki nuori 16-vuotias poika. Hän veti välittömästi kaveriaan hihasta ja pyysi häntäkin lähemmäs katsomaan. Yhdessä he odottivat, että tyttäreni olisi jatkanut samaa. Hän oli kuitenkin jo seuraavassa leikissä.
S.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti