Kirjoja on joskus pelätty, ja kirjailijoita. Pablo Nerudalta jäi muistaakseni jälkeen sitaatti, jossa oli ajatus, että pelottavin ase on kynä. En jaksa kooklettaa asiaa sen enempää. Antaa olla kaivelematta, sanoi Pentti Linkolakin, kun puhe kääntyi Talvivaaraan.
Pauliina Rauhala sai vuoden kristillinen kirja -palkinnon romaanillaan Taivaslaulu (Gummerus). Siitä on kohkattu valtakunnan mediassa enemmän kuin monesta esikoisesta. Oulun kirjastoissa Taivaslauluun on yhä enemmän varauksia kuin on koskaan ollut mihinkään Barry Trotteriin tai muuhun. Minusta tuntuu, että jotkut ovat myös pelänneet tätä kirjaa.
Olen lukenut kirjasta lukuisia blogiarvioita. Kirjablogeja on nykyään muuten ankaran paljon. Niistä monessa on huono kieli. En muista lukeneeni kovin paljoa moitteita Taivaslaulusta. Jonkin verran olen kuullut moitteita ihan suoraan minulle kerrottuna. Joku moitti sitä juoniromaanina köykäiseksi. Muutama on vihjaillut, että kirja on "vähän julistava". Voi olla. Lähes kaikkialla mainitaan kirjan kaunis kieli. Minäkin taisin sen mainita ennen kuin olin kirjaa lukenut. Nadja Nowak YLEllä oli aivan myyty. Ja Seppo Puttonenkin tykkäsi.
Minusta juonen nerokkuus tai sen puute ei ollut oleellista, vaikka aina kai voi romaanilta sitäkin vaatia, lukijalla on oikeus. Julistuksellisuudesta en osaa sanoa. Enemmän kyse on "erään prosessin kuvauksesta". Minä itkin pariin otteeseen, krokotiilinkyynelisimmin päähenkilöiden rakkaustarinalle. Muutama muu kohta kuristi kurkusta myös.
Päähenkilön puoliso Vilja on ajautumassa kriisiin. Ajautumista kirjailija kuvaa mielestäni riittävästi, niin että asia tulee selväksi. Viljan naapurissa asuu Maria, joka on hänen ystävänsä. Suhde Mariaan on mielestäni lämmin. Viljalla on ystäviä ja vertaisia ja hän on kuten muutkin, mutta kokee kuitenkin toiseutta vähemmistön joukossa. Hänestä tuntuu, ettei hänestä ole siihen tehtävään, joka hänelle on osoitettu.
"Maria tulkitsee hymyni myönteisesti ja jatkaa: Kyllä mustakin tuntuu joskus, että on vain pakko jaksaa. Toisetkin on jaksaneet. On velvollisuus Jumalaa kohtaan. On vaarallista ajatella, että oma vointi olis joku mittari. Silloinhan lähes kaikilla pariskunnilla olis tarve ehkäisyyn ainakin jossain elämänvaiheessa. Väsymyksenkin keskellä on hyvä luottaa siihen, että niin on päivät kuin on voimat. Murheella on myös tarkoitus. Jumala kirkastaa kasvonsa kärsimyksen keskellä. Niin oon ainakin itse kokenut.
Maria lähtee melko kiireisesti, vaikka tarjoudun laittamaan heillekin täytettyjä paprikoita. Huokaukset voi jakaa ja pienet itkunpyrskähdykset, ne yhdistävät vahvasti uskovaisia naisia ja kuuluvat jaettuun kokemusmaailmaan, ja sitten taas yritetään yhdessä jaksaa eteenpäin. Mutta mustaa luolaa ei voi näyttää. Se pitää uskoa anteeksi, muuten sisaret lähtevät korot kopisten ja marikassit olalla keikkuen kotiinsa leipomaan pullaa.
Minä haluaisin olla Virtasen Maria. Valoisa ja jaksava Virtasen Maria. Osaansa tyytyväinen Virtasen Maria. Uskossaan varma Virtasen Maria.
Ei tämä olekaan minun elämääni. Tämä on liian vaativa osa. Keho halkeaa. Pää halkeaa. Luolassa ei ole happea, ei valoa. Jospa aloittaisinkin kaiken aivan alusta. Plim. Suukottelisin lapset sänkyihinsä, avaisin hiljaa oven ja jättäisin kaiken taakseni. Plim. Valitsisin pakoreitin, joka on ainoa mahdollinen. Hauraan ja hajoavan hiljainen haipuminen pois. Jumalattoman perheenrikkojajulmurin ja mukavuudenhaluisen itsensätoteuttajanarsistin törkeä lastenhylkäämistemppu."
S.
Mainio oivallus, pelkohan se on! Voin kehuskella että oivalsin saman heti kun ensi kertaa kuulin kirjasta. Että minähän pelkään sitä kirjaa! En viitsi pelätä muutaman itkun tähden, enkä kurkun kuristuksen kylläkään, niitä saan ihan helposti muistakin kirjoista. Lapsena kylläkin jo äiti kertoi, ettei mitään tarvitse pelätä, paitsi yhtä ainoaa. Ja sitä yhtä minä tuossakin kirjassakin pelkään, jota siis en rohkene lukea. Ehkä se tulee näissä blogeissa pätkinä luettua, mikäs siinä. Ja niistä pätkistä sen verran, että tuleepa lähelle.
VastaaPoistaVähän tynkä tämä sinun juttusi, ja petollinen, kun vähän niin kuin alussa annat ymmärtää että kerrot kyllä mitä mieltä olet, mutta sitten et kerrokaan. Ymmärtänen että et moiti.
Siitä, mitä pelkään, ja muusta mielellään keskustelisin, mutta en täällä netin palstoilla.
Ja onhan se sääli että hyvin kauniisti kirjoitettu kirja jää lukematta, mutta onneksi joku muu on uhrautunut.
-Em
Hyvän kohdan valitsit kirjasta siteerattavaksi. Se äidin tunne jota ei saisi tuntea, ainakaan ääneen toisten äitien seurassa, mutta kuitenkin joku tuntee, ja haluaisi jakaa. Kun totuudellisella ja nöyrällä mielellä kohtaa, ei tarvitse pelätä kohtaamista kirjan eikä ihmisen kanssa.
VastaaPoista-MM
Minä olen tuntenut aika lailla juuri noin, (en kylläkään että keho halkeaa), vieläpä ääneen ja olenpa ollut niin naiivi etten ole tiennyt että se on jonkun mielestä kiellettyä. Kääk. Viljan ajatukset tuntuvat aidoilta, Marian sanat vähän teennäisiltä. Kuka nyt oikeasti noin sanoisi? Alan tulla siihen käsitykseen että olen aikalailla pumpulissa pyöritelty.
VastaaPoistaTäytettyjä paprikoita, nam, eipä ole aikoihin ollut voimia niitä väkertää. :-P
-Em
Täytyypä tarkentaa ennen kuin joku huolestuu kun olen näin avoimena täällä netin palstoilla. Minä olen siis tuntenut ja ajatellut noin, niin kuin Vilja tuossa viimeisessä kappaleessa. En tiedä mitä Vilja sanoi Marialle ennen tuota sitaattia. Kenties minä olen väsynyt eri syistä, että tuntuu että katoan kun muuta vaihtoehtoa ei ole. Ehkä ne liippaa Viljan asioita läheltä, mutta jos on kyse raskaaksi tulemisen pelosta ja siitä ettei jaksa enää ottaa lapsia vastaan, niin siitä en omalla kohdallani puhu. Olen kyllä kohdannut senkin asian kanssa kamppailevia, ja en ole lähtenyt niistä kohtaamisista pois enkä ole niitä pelännytkään. Mutta oma väsymiseni johtuu monesta muusta asiasta, (eläinrakkaana ihmisenä) rakastan lapsia vielä enemmän, ja raskaaksi tuleminen ja vauvan syntyminen ja hoitaminen ovat olleet iloa tuottavia asioita minun elämässäni tähän mennessä. Mutta kun on niin paljon muuta, joka vie voimat ja syö iloa. Välillä tuntuu että liian paljon! Mutta onneksi nyt on taas laantumaan päin, vähäksi aikaa.
VastaaPoista-Em
Ja tokihan tänä päivänä elämisen kulttuuri on semmoinen, että lasten hoitaminen ja kasvattaminen ovat henkisesti(kin) äärimmäisen raskaita tehtäviä. Yksinäistä, aliarvostettua, raskasta, vaikeaa, jopa pelottavaa. Ja taas raskasta. Kyllä siinä kuka tahansa väsyy.
VastaaPoistaKiitos kommenteista! Keskustelen aiheesta mielellään, voi tosiaan olla että täällä kirjan ja erityisesti asian pohdinta saa vivahteita, jotka satunnaiselle lukijalle herättää paljon enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia ;) Mitä EM:n kysymyksettömään ensikommenttiin tulee, niin vastaan, että en pelkää kirjaa enkä sen ajatuksia oikeastaan yhtään, enkä moiti. Jossain kohtaa häpesin aika paljon, kun tuntui niin naiivilta se todellisuus jota kuvattiin, ja ajattelin, että nyt menee kyllä aika kauas. Mutta toisaalta on minulle eräs keski-iän ohittanut, paljon elämää nähnyt mies todennut, että kaikki, mitä siinä on, voisi olla tottakin. Että en minä siitä häpeästä siltä osin ainakaan kokonaan päässyt. Tekisi mieleni nyt vielä jatkaa, mutta todettakoon, parahin Em, että jos et muuta kautta minua yhytä, niin ainakin tuo rullaviisuätgmailpistecom palvelee... ;)
VastaaPoistaS.