Haluan tietää miten asiat ovat

Yöllä lapsi kitisi ja vinkui. Minä olin nukkunut sairauttani kahdet päiväunet ja valvoin salissa. Jo kotvan nukkunut rouvelini huuteli, että tule hoitamaan. Mitäpä siinä hoitamaan, kun ainoa itkun aihe minun saapuessa paikalle oli, että olen olemassa, läsnä. Ette usko, miten kovaa kaksivuotias itkevä lapsi osaa työntää tällaista ylemmän keskiraskaansarjan kokoluokan miehenpäätä.

Nukuin lopulta sohvalla. Se oli ok mulle. Illalla panin yöklassisen soimaan, vaikkei sieltä mitään ihmeellistä tullutkaan. Mutta se aamu. Kun heräsin rouvelin pasteeraukseen salissa, ja valoon, keinovaloon, puoli kahdeksalta, soi korvissani maailman lempein ääni. Se kuuluu Matti Lehtiselle, mutta myös melkoiselle joukolle suomalaisia, jotka tuohon Lehtisen ääneen olemme tottuneet. Tai en tiedä tottuuko siihen ollenkaan. Hurtti-ukkoa olen soitellut ja laulellut siitä asti kun Lahtisen Pertti nuorena kapteenina lauloi kasetillisen isänmaallisia lauluja. Kyseistä kasettia kuunneltiin meilläkin. Matti Lehtiseen tutustuin myöhemmin. Muistan Lapin joulun, joka tuli eräänä joulunsävelonvapaana, joita aina kodissamme kuuntelimme koko joukolla. Se oli ehkä tullut aiempinakin vuosina, mutta muistan, miten tajusin, että ai tällainenkin laulu on. Ja sen jälkeen olenkin kuullut Lapin joulua joka joulu ykköskanavalta.

Kun Matti oli laulamassa viimeistä säkeistöä pitkästä balladista, vaimo (tästä autuudestani autuaan tietämättömänä) veti piuhat irti kännykästäni tarkistaakseen oliko minulla herätys päällä. Matti oli juuri lausunut sanat: "Kädet laski ristiin rinnoillensa/ ukko näin kun oli lausunut./ Hongan juureen nukkui hiljallensa, mihin oli istunut." Sitten filmi katkesi, mutten ollut niin katkera kuin voisi kuvitella. Pelastukseni täällä ajassa on ollut aina vahva mielensisäinen maailma. Siihen turvauduin nytkin. Samalla lempeän imuisalla kertojanäänellä kuulin Matin yhä laulavan korvissani ja jatkavan Runebergin tarinan loppuun. "Luottain oivaan temppuhunsa vaan/ ettei pakenisi milloinkaan." Ja siinä makasin ja mietin vanhaa ukkoa, joka taisteli nuorempien säikkyjen kanssa Suomen sodassa, eikö niin? Tuo ukko istui leirinuotiolla "kertoellen juttujaan. Aina tulta piippuun peukaloi, sammuksiin sen taasen tarinoi". Illalla hän meni ennen nuorempiaan nukkumaan, mutta tarpeen vaatiessa oli aina "valppain valvomaan". Kuva ukosta on äärimmäisen sympaattinen. Ihastelen sitä usein. Tarina on erinomainen, vaikka näistä Cajandereista ei aina ihan joka sanasta saakaan selvää: "Kuninkaal' ol liekkiin tuttu tie, marskikin nyt liian kallis lie". Tekstin entisestäänsekavoittamiseksi huomautan väliin, että Vänrikin tarinoista on tullut nykyaikainen, aivan erinomainen käännös. Sen kautta itsekin vuonna 2007 tutustuin itse tarinoihin. Juhani Lindholm on suomennoksen taustalla. Sitä ennen olin muutaman hassun fraasin varassa. Vanha kansahan näitä tankkasi koulussa ulkoa niin, että moni osaa niitä vieläkin ulkoa pitkät siivut.

Palataksemme vanhaan ukkoon. Hän Oli vetäytynyt taistelussa Venäjän armeijaa vastaan muun joukon muassa. Vanha mies hieman kritisoi perääntymisvimmaa, ja saa siinä nuotion äärellä idean, jonka keksimisestä on niin hyvillään, että "Hävettää nyt häntä alkaa nyt/ ettei aikaa sitten väsynyt". Väsynyt nimittäin pakenemiseen. Ja niin hän ei pakene. Näinpä sanat sattui: 

"Enää suostu en mä opittua oppimaan. Kerran ennen pohjaan päin on juostu, juoksuss' ollaan uudestaan. Pako--vain se kurja toivo jää, lempo tiesi, missä matkan pää. Mutta aamull' alkaa asekiista, tapa toinen silloin tulkohon! Kuka tahtoo, olkoon ajoriista, Hurtti kyllän saanut on. Hävettää jo häntä alkaa nyt ettei aikaa sitten väsynyt. Ukon ei tee enää mieli juosta, hänpä keinon keksi vanhoillaan: selvin pääsy pälkähästä tuosta seistä paikallansa vaan; ken sen tempun oikein oivaltaa, jättää juoksemiset kaikki saa."

Ja kun ukko uinahtaa, hän unessaankin on tietoinen valinnastaan. Ja tyyni. Tämä on tietysti ylimaallista, mutta me maan matoset toisinaan kaipaamme jotain ylimaallista, joka hetkeksi meidätkin korottaa korkeisiin tunnelmiin. Jos on vahva mielensisäinen maailma, näihin ylimaailmoihin pääsee runoilijan tai muusikkojen mukana ehkä vähän helpommin. En tiedä.

Tästä olisi väistämätöntä jatkaa Murtuneisiin mieliin, Ville Kivimäen kirjottamaan selkeään tietokirjaan Toisen maailmansodan psyykkisistä vaikutuksista suomalaiseen sotilaaseen. Olisi kiva kuulla Kivimäen mietteet Hurtti-ukosta. Murtuneet mielet on erinomainen kirja. En siteeraa nyt enempää enkä mene syvemmin tähän, mutta sivulla 137 sanotaan seuraavaa: "Kuten sotapsykiatrian pitkän aikavälin historiaan perehtyneet Simon Wessely ja Edgar Jones ovat todenneet, ainoa tapa välttää sotilaiden posttraumaattista stressihäiriötä on edelleenkin se, ettei miehiä ja naisia lähetetä sotaan."

Unohdan Murtuneet mielet, sillä lapset on saatava päivähoitoon. Houkuttelen yhden ylös sängystä, pissatan ja yritän vaihtaa hänelle housuja. Ei onnistu ilman itkua. Olen vähän huono näissä, vaimoni on sata kertaa parempi. Erityisesti tämän kuopuksen kanssa heillä on hyvät välit. Nuo vanhemmat lapset olivat tuossa iässä ehkä enemmän minun sormeni ympärillä. Tyttö on minusta selvästi irti. Tämä on vähän kipeä asia. Käynnistän auton, jonka akku on jo kahdesti startattu loppuun. Jostain syystä nyt kolmannella se kuitenkin käynnistyy saman tien. Nostan tytön kyytiin ja vien hoitoon. Matkalla näen kissan, joka on keltainen ja joka kuuluu naapurin Valpurille. Hän on niitä naapureitamme, jotka eivät puhu suonta ollenkaan. Ajan tyttären päiväkotiin ja laulan koko matkan hurttiukkoa, olen vieläkin vähän toisessa maailmassa. Nostan tytön päiväkotiin, jossa hänen kaverinsa ilmoittavat iloisesti puurolautastensa äärestä: "Hulda kom!" Häneltä kysytään, "Vill du ha gröt?" ja kohta joku kysyy, "Vill du ha smör eller sylt". Ääntä ei kuulu, mutta tyttö on ihan hereillä ja valppaana. Joskus olen seurannut tähän kysymykseen vastaamista. Hän vastaa "smör" yleensä, mutta sanoo sen niin hiljaa, että se on luettava huulilta, kun ääntä siellä daagiksessa on kuitenkin sen verran.

Sitten ajan kotiin ja houkuttelen koululaisen kouluun pienestä pääkivusta huolimatta. Ja eskarilaisen houkuttelen eskariin pienestä mahakivusta huolimatta. Pienempi ei pidä kiirettä ellei saa automatkaa pelata. En anna omaani. Vanhempi ei ehdi kouluun jos pienempi ei pidä kiirettä. Hän antaa pienemmän pelata omalla kännykällään. Peliaikaa on 300 metrin automatkan verran. Tämä tuntuu tällä kertaa riittävän. Vien pojan kouluun, ja toisen päiväkotiin. Ovella muistutetuksitulen kouluunilmoittautumisesta. Otan kuvan päiväkodin seinällä olevasta ICDP-ohjelman julisteesta, jossa on erilaisia tekstejä. Yksi niistä tulee lähemmäs elämääni kuin muut: "Haluan tietäää miten asiat ovat." Ulkona tapaan vielä naisen, jonka elämä sivuaa yllättävällä tavalla Miina Savolaisen Voimauttava valokuva -projektia, joka siis on nyt saanut tällaisenkin muodon. Suosittelen, ajattelin katsotuttaa tämän myös pojallani.