Toisinaan tulen sanoneeksi, että yhteiskunnalliset asiat kiinnostaa. Tiedä häntä sitten oikeasti. Olenko pudonnut kelkasta, kun faktio kiinnostaa yhä vähemmän ja fiktio, jolla faktiota kuvataan, enemmän. Se myös tuntuu toisinaan kovin todelta.
Aamulla oli määrä mennä apteekkiin. Ennen sen avautumista tajusin, että oman kotikirjastoni lehtisaliin on pääsy heti aamukahdeksalta. Odotellessani menin. Jess, siistiä, hihkaisin mielessäni. Otin ensin kuukautisliitteen, jossa pakinaattori kuukautinen kirjoitti siitä, mitä olen aina äimistellyt, jääkiekkoilijoiden kommentit. Hyvä kirjoitus. Jos minä olisin jääkiekkoilija, yrittäisin tehdä maaleja vain siksi, että pääsisin haastatteluihin sanomaan jotain, mitä muut eivät oikeasti vielä ole sanoneet. Sen jälkeen haastattelupyyntöjä tulvisi eikä tarttis enää pelata kiekkoa ollenkaan kun vois elellä ihan vaan haastatteluja antamalla.
Kuukausiliitteessä alkoi juttusarja ensimmäisestä maailmansodasta. Luin ekan jutun, se oli ihan hyvä. Sen oli kirjoittanut Ilkka Malmberg yhdessä olikose jonkun Lappalaisen kanssa. Historioitsija se oli. Korjaan asian jahka saan siitä tolkkua. Ajattelin, että tämähän se olisi elämää, kerran kuussa tulla kirjastoon lukemaan juttua kuukausiliitteestä. Sarjan ilmoitettiin jatkuvan vuoteen 2018. Mietin kaksi kertaa, miten ensimmäistä maailmansotaa käsittelevä historiasarja voi jatkua vuoteen 2018.
Lehdessä oli myös Unnon juttu Berliinin muurin murtamisesta. Katsoin vahvan kasarihenkistä kuvaa ja ajattelin, että nyt on kuukausiliite vanhoine miehineen tuhon tiellä, Seura-lehden perässä, päätymässä mustavalkopölyiseksi historialehdeksi. Luin pari riviä muutten enempää jaksanut.
Saska Saarikosken tekemän Haastattelun Merja Kyllösestä silmäilin astetta perusteellisemmin. Siinä oli hyviä kohtia.
NHL-dopingia käsittelevä artikkeli lopussa oli hyvä, mutta vähän kuivakka. Aiheen käsittelyä olen odotellut vuosia, ja nyt olympialaisten ruotsalaiskiekkoilijan käryn jälkeen ajattelin, että nyt tästä on tultava urheilujournalismin puheenaihe ihan oikeastikin suomessa. Mutta kuka kiekkoväestä oikeasti haluaisi lehdestä lukea, ketkä suomalaiset NHL-pelaajat ovat käyttäneet aineita? Harva haluaisi.
Otin Kanavan, joka jäi joskus kesken. On sekin joskus hyvä lehti. Luin Kiinan kaupungistumista käsittelevän artikkelin. Kiinalaisia asuu kaupungeissa 710 miljoonaa. Luku on yli tuplaantunut 15 vuodessa. Jutun mielenkiintoisin hoksautustieto oli asuntojen hintojen nousua koskeva. Kiina vaurastuu, mutta valtio ei ole vapauttanut rahavirtoja. Näin varallisuus, jonka kiinalainen kerää, jää sisätalouteen. Tuottavia sijoituskohteita on rajallinen määrä, ja ihmiset sijoittavat varojaan asuntoihin. Siksi niiden hinnat ovat nousseet rajusti. Keskimääräisen palkansaajan pitää kerätä palkkaa alueesta riippuen 10-20 vuoden ajan, jotta saa asunnon maksettua. Normaalisti länsimaissa ylikuumina asuntomarkkinoina pidetään sellaisia, joissa tämä suhdeluku(aika) on kuusi (vuotta). Gradua tehdessäni törmäsin Kiinan säänneltyyn rahapolitiikkaan. Pääomien liikkuvuuden rajoitteet olivat kiistaton etu siinä vaiheessa, kun Aasian aluetta ravisteli finanssikriisi vuosina 1997 ja 1998. Kiina ja Intia selvisivät tuosta tsunamista lähes kupruitta. Myönnettäköön, että sääntelytalouden haitat voivat nekin olla ihmisten arkeen voimakkaasti vaikuttavia. Kiina on yksi maailman tuloeroisin maa. Siksi työläistaustaisten ihmisten on turha kuvitellakaan hankkivansa omistusasuntoa. Erillisen keskustelun paikka on, mihin sellaista ihminen tarvitsee.
Kanavan lopulla oli kirja-arvioita. Yhdessä kritikoitiin etymologista sanakirjaa. Siitä nippeliä: faaraoiden pyramideja kutsutaan suomessa samalla nimellä kuin Egyptissäkin. Kotimaisia vastineita on kuitenkin ehdotettu: tahkulainen-koko, plutti-kehä, särmä-kukkura, särmä-kartio ja särmä-kikka. Erityisesti rakastuin tuohon särmä-kukkuraan. Erinomainen nimi hallitsijan mahtavalle haudalle!
Otin Suomen kuvalehden vielä lopuksi. Rakastin lehteä lukioaikoina, mutta väsyin siihen myöhemmin. Mikä lie minuun tullut. Nyt taas yritin. Alussa olikin erinomaisen hyvä talousjuttu, joita ei yleensä suomalaisissa lehdissä ole. Jarmo Raivio kirjoitti USA:n löysän ja myöhemmin kiristyneen rahapolitiikan vaikutuksista lappeenrantalaisyrittäjän elämään. Erinomaista! Syy-seuraus-suhteita juuri oikealla tavalla avaavaa journalointia. Hänelle pitäisi ostaa kukkakimppu.
Muita juttuja en muistaakseni jaksanut lukea, vaikka symppaamani Karo Hämäläinen olikin yhden niistä kirjoittaja. Kustaa Hulkkokin on muuten hyvä toimittaja, sanotaan se nyt. Ennen kuin kerron, että Risto Lindstedt on kuitenkin kirjoittajien kruunaamaton kuningas, haukun vielä Jukka Ukkolaa. En tajua, mikä minuun on tullut tai mennyt. Ukkolalle hekottelin lukioiässä, ai että miten hauskoja juttuja olivat silloin kaikki hänen kolumninsa. Odotin niitä oikein innolla. Nyt luin jutun, jossa hän totesi, että hallitukset ovat tylsiä ja politiikka ei kiinnosta. Totta, mutta missä vaiheessa Ukkolan Jukka on tuollaisia juttuja alkanut kirjoittaamaan? Ilmeisesti jo vuosia sitten, koska olen kokenut saman typertymisen tunteen aiemminkin yrittäessäni hänen juttujaan lukea. Tunsin suurta myötähäpeää. Eivätkö tajua jo Jukkaa nostaa sivuun? Meillä kävi vieras, joka sanoi, että myötähäpeä on sana, jota ei ole monessa muussa kielessä kuin suomessa.
Risto pelasti kuitenkin senkin lehden. Risto L. kirjoittaa kolumneja ainoana ihmisenä maailmassa niin, että kun jutun lukee loppuun, tajuaa mistä on kyse, ja tajuaa, miten hyvästä kolumnista on kyse, ja sen jälkeen lukee jutun hykerrellen uudelleen alusta loppuun. Kauan eläköön Risto Lindstedt!
S.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti