Suunnittelen sarjaa

Kirjoita tästä päivästä, sanoi vaimoni kun kävelimme metsästä poispäin. Jokainen, joka oli kanssani metsässä tänään, tietää että tästä päivästä kannattaa kirjoittaa. Jokainen tietää myös, että vaikka miten tarkkaan kirjoitan, lyön totuutta korville. Totuutta ei saa vangittua sanoiksi, sen totuuden kanssa sitä aina painii kun kokee jotain hienoa tai karmeaa. Mitä parempi tarina, sen mahdottomampi tehtävä on kirjoittaa siitä. Veijo Meri tarinoineen tulee taas mieleen. En jaksa toistaa. Täsmennän kuitenkin: Kirjoittaessani päivästä lyön korville paitsi totuutta, myös erityisesti niitä kahta senioritarta, joiden kanssa olin metsässä. Tuo omani ei vielä ole seniori vaikka ikäänsä joskus huokaileekin.

Aamulla elämä oli niin ahdistavaa, ettei olisi tullut mieleenkään kenelläkään ehdottaa kirjoittamista. Meillä oli molemmilla vapaapäivä. Vein lapset silti hoitoon. Kun tulin kotiin, täällä oli jo viikkosiivous käynnissä. Olimme puhuneet lepopäivästä etukäteen. Oleellista ei ollut, tuliko siistiä, siivoaminen vain toimi luontevana väylänä nahisteluun ja pahan olon konkreettiseen todeksi elämiseen.

Tilanne eskaloitui. Rouva päätti lähteä naapuriin kahville. Minä jäin siivoamaan lautapelikaappiani tyhjänpäiväisellä mielellä, loukkaantuneena ja väärinkohdeltuna. Kului puoli tuntia, ja naapurin rouva soitti. "St. täällä terve! Nyt on ulkona ihana ilma ja tästä päivästä on tulossa hyvä päivä. Kaikki ovat hyvällä mielellä! Tulisitko tänne meille, panisin kahvin tippumaan ja eiköhän tuolta jotain aamupalaakin löydy. Hyvä! Tervetuloa!" Puhelu ei ollut pitkä mutta asia tuli selväksi. Minä en tehnyt muuta kuin nauroin, melko hiljaisella äänellä mutta jatkuvasti. Ehdin vain kuvitella, mitä siellä oli tapahtunut. Sen nyt tiedän, että rouvelini oli jokseenkin todenmukaisesti kertonut tilanteen, aamun tilanteen ja kokonaiselämäntilanteen, josta toki St. tiesikin jo aika paljon.

Otin kouraani maissilastuja viisi kappaletta. Yhteen nyöläsin voita sen verran kuin arvioin kuluvan viiden lastun kyytipoikana. Kävelin villapaita päällä yhdeksän asteen lämmössä naapuriin noin 200 metrin matkan. Menin portista sisään, pihalla porokoira tervehti minua villisti. Työnsin ovella viimeisen sipsin suuhuni. Siihen jäi enemmän voita kuin olin suunnitellut. Astuin sisään, koira tuli mukana. Olohuoneessa naapurini toivotti minut tervetulleeksi. Hän halasi minua lämpimästi ja puhui kai jotain lohduttavaa ja kehotti sitten istumaan keittiön pöydän ääreen. Sain mehua, kahvia, leipää, juustoa, metukkaa ja kroissanttia. Se on vaimoni herkkua erityisesti. Kroissantin väliin panimme vähäsokerista mansikkahilloa. "S. ei tykkää yhtään mansikkahillosta" vaimoni kertoi naapurilleni. Ei pidä paikkaansa, sain oikastua, mutta vasta sitten kun olin syönyt suuni tyhjäksi.

Ehkä voin sanoa, että istuimme naapurissa lähemmäs kaksi tuntia. Pohdimme kotipaikkakuntaamme Paraista, joka on kyllä paras paikka asua. Pohdimme kirjoittamista ja ajattelemista, ja muuta. Mainitusta hilloväitteestä saimme yllykkeen, insentiivin, puhua myös siitä, mistä pidämme. Tai ainakin minä sain.

Lähdimme lenkille. Menimme Munkvikin luontopolulle, joka oli niin kaunis, ettei sitä sanoin voi kuvailla. Yleisesti vain: lounaissuomalainen kostea mereen rajoittuva lehtometsä, jonka reunassa rantaviivan tuntumassa kulkee polku. Meren puolella tervalepikkoa, molemmin puolin polkua jyhkeitä koivuja, kuusia, haapoja, todella paksuja. Ylempänä pähkinäpensaistoa, joukossa harmaaleppää, mäntyä. Vaahteraa tai jaloja lehtipuita ei ollut valtapuustona. Flora siellä on joka tapauksessa hyvin runsas. Kuljimme metsään päästyämme hitaasti. Meidän edellämme kulki kuitenkin vielä hitaampia matkustajia. Kaksi tuulipukuista naista, joista toisella oli aurinkolasit. Jossain vaiheessa hän nosti ne otsalleen tai pani taskuun. Naiset vetäytyivät sivuun ja sanoivat, että päästetään nämä ohitse. Minä kysyin, että ollaanko tässä niin kiireisen näköisiä. En muista mitä he vastasivat siihen, enkä muista heidän vastauksiaan moneen muuhunkaan asiaan, kysymykseen tai toteamukseen. Mutta niitä tuli koko ajan, ja erityisesti toinen heistä murjoi koko ajan pientä vitsin tynkää. Osa jutuista oli kiertäviä sutkautuksia (ennen oltiin nuoria ja kauniita, nyt ollaan enää kauniita. Nuoruus on mennyt.), mutta naisten pölpötys oli suurelta osin sen hetken generoimaa, hetkessä heitettyä huulta. He juttelivat tuttavallisesti veneille, veneistä, joita rannalla lojui. "Tuokin tuossa on meiän vene, me ollaan kyllä pyydetty että se pantais kuntoon vaan kun ei." Me juutuimme heidän seurakseen, ja olimme ehkä tunnin verran neljästään metsässä. Matkaa taitoimme arviolta 500 metriä yhdessä. Siinä kuulkaas ehti kuulla yhtä ja toista. Yritimme molemmat rouvelin kanssa palauttaa keskustelua mieliimme vielä jäljestäpäin. Mahdotonta. Naiset olivat eläkeiässä, toistensa ystäviä. He kertoivat heti alussa kulkeneensa polkua satoja kertoja. Tapaamisesta puuttui, sen huomasin vasta jälkeenpäin, tyystin kaikkinainen utelu siitä, keitä me tai he olivat. Me olimme keski-ikää lähestyvä aviopari, sen he kai arvasivat sillä vaimoni piti minua kädestä kiinni aina välillä. He olivat ystävykset Paraisilta. Puheesta päätellen olivat asuneet seudulla kauan. "Teidän puhe on kauniimpaa kuin meidän. Tämä turun murre on kauhiaa, kaik sanat loppu keske. Teillä on tuollaista huolellista puhetta." Sen enempää meitä ei analysoitu, ja senkin tämä suulaampi (molemmat olivat hyvin suulaita mutta toinen oli suulaampi kuin toinen ja murjoi, kuten mainitsin, koko ajan juttujansa) totesi kuin itsekseen.

Naisia kiinnostivat kasvit maassa. Minä pidän puista, mutta tuntuipa myös toinen heistä pystyväiseksi mainitsemaan Paraisilla kasvavat visakoivut. Hän puhui myös jostain luontoillasta, jossa soittaja oli kertonut menettäneensä visakoivuviljelmän peuroille. Löysimme sinivuokkoja, nupullisia ja jo avautuneitakin. Aurinko paistoi jyhkeiden tervaleppien välistä polulle. Minä kävin halailemassa suurimpia puita. "Onkohan tuo puu yhtä vanha kuin minä? No on se ainakin tukevampi, nainen sanoi ja  molemmat käkättivät perään." Katselimme myös pahoin kallistuneita puuvanhuksia. Naisten edellisen käynnin jälkeen polun maisemissa oli moni puu kaatunut kokonaan. Osa oli kaatumaisillaan. Yhtä lahoamaan päässyttä he katselivat hetken. "Mie romahan", sanoi toinen puun osaan eläytyen. Toinen nauroi. "Mie romahan, nainen sanoi uudestaan, ja sitten hän itsekin nauroi.

Valkovuokkoaika on kuulemma ihan omanlaisensa. "Ja kielot kun ne tulevat tänne, se tuoksu on ihan huumaava." "Tämä luonto on ihmeellinen, kun tänne voi tulla ilojen ja surujen kanssa. Ja kateuden", nainen kähähti. Tuon tuostakin nauroimme neljästään jollekin heidän jutuilleen. Mutta se ei ollut aivotonta pööpöilyä, vaan selvästi asenteellisuutta. Huumori on asenne, sanoi joku radiossa viime kesänä. Ja siihen naurun lomaan sopi kaikki muukin mahdollinen. "Se oli se kevät kun minun poika kuoli, minä tulin tänne ja istuin valkovuokkomeren keskellä ja minusta tuntui että näin hänen kasvonsa joka kukassa." Ja me kuuntelimme, eikä kenelläkään ollut vaivaantunut olo, eikä keskustelu mennyt pojan muisteluun sen syvemmälle, mutta asiaa ei myöskään ohitettu. Sellainenkin on mahdollista,  että sanotaan jotain tosi kolkkoa ja kipeää, ja sitten mennään seuraavaan asiaan. Sellaista tapahtui tänään Munkvikin luontopolulla. Toisessa yhteydessä suulaampi nainen totesi elämän(sä) murheista, että "ei niitä jaksa aina miettiä." Ja minä katsoin häntä ja näin, kuten vaimoni näkemäni myöhemmin sanoiksi puki, että elämän murjoma ihminen se siinä. Mutta hyvällä mielellä.

Erkanimme kun polku haaroittui. Me menimme peremmälle rantavitikkoon, he palasivat polkua pitkin takaisin. Hyvästelimme toisemme iloisesti ja totesimme, että oli ilo olla yhdessä. Nämä kaksi ystävystä sanoivat meille, että "muistakaa olla ihmisiksi. Älkääkä riidelkö. Toki vähän voi omaa mielipidettäkin kertoa, mutta ei kannata liikaa. Kuuntelee mieluummin toisen ajatuksia. (vaikka ei niistä sitten tarvitse välittää, suulaampi sanoi kuiskaten ja kädellään ilmaa huiskaten.)

Menimme kaksin iloisina loppumatkan. Palasimme samaa polkua kovaa vauhtia, ja juuri kun erkanimme rannasta kohti keskustaa ja asutusta, näimme naiset vielä kävelevän hiekkarannalla. Toisen pylly oli juuri nojautumassa rannalle käännettyyn vihreään lasikuituveneeseen. "Me otetaan nyt levot." He olivat eläkeläisiä, heillä oli aikaa. Ihania naisia.

S.

ps. Sarjan nimi on Sagan om grannar.