Lopokaan ei puhunut mitään; taukoamatta hän liikutti leukojaan, haukkasi palaa, puri ja nieli. Sillä välin menivät hänen silmänsä aina pärevalkeaan; mutta ajatuksissaan hän sen vaan teki, ei hän pärevalkeata oikeastaan katsellut, sen oli kyllä ennenkin nähnyt.
Muualla hänen mielensä oli; nyt vasta hän selvästi tajusi, mitä oli kuullut Kortman'issa, salin oven takana. Hän kertoi muistoissaan kaikki, ja vaikka hän itselleen aina vakuutti, ettei tämä ollut mitään uutta, että hän tämän varsin hyvin oli tiennyt aikoja sitten, ettei hän saanut siitä rouvaa enemmin kuin niitä toisiakaan moittia, koska oli sen vallan hyvin ansainnut, niin karvaalta alkoi kuitenkin lopulta kurkussa tuntua eivätkä palaset tahtoneet enää oikein mennä alas.
Mutta ehkäpä tuo jo riittikin. Hän nousi ylös ja veti kukkaronsa esille.
"Mitäs olen velkaa?"
Vaimo tuli tarkastamaan, minkä verran ruoka oli kulunut, voidakseen muka määrätä kohtuullisen hinnan; vaikka hän oikeastaan koko ajan oli sielussaan laskenut, kuinka paljon tuosta ateriasta mahdollisesti voisi kiskoa.
Lopo oli aukaissut kukkaronsa ja odotti; vaimo siinä vielä aprikoitsi. Eivät kumpikaan älynneet, että penkiltä miesten joukosta eräs nousi ja läheni heitä, silmät kukkaroon teroitettuna.
"Minun kukkaroni!" hän ärjäisi ja kaappasi sen samassa äkkiä Lopon kädestä.
Lopo jäi seisomaan ja suu unohtui auki. Mutta silmänräpäykseksi vaan. Seuraavana hetkenä hän jo tajusi asemansa.
"Sinun kukkarosi? Se on valhe. Omani on, vaikka valalle veisit."
"Poliisikamariin paikalla! Kyllä minä näytän..."
Lopo huusi ja mellasteli. Vaan kun ei siitä ollut apua, ja miehet väkisin veivät hänet rekeen, alkoi hän rukoilla armoa.
Ei armoa ensinkään! Kukkaron omistaja oli kiukuissaan; hän halusi kostoa. Lopo sai itkeä ja rukoilla reen pohjalla niin paljon kuin tahtoi, hän löi vaan hevosta selkään ja antoi sen vilistää kaupunkiin päin.
"Vai minä sinua vielä armahtaisin! Ja päästäisin irti, että voisit toisenkin kerran varastaa."
"Anna anteeksi! Elä, hyvä mies, vie minua vankeuteen. Ikuiseen joudun. Tämä oli kolmas kerta."
"Sielläpähän sitten lienet korjuussa."
"Kestää siellä istua. Olen vasta alun viidettäkymmentä. Ehkä jatkuu ikää vielä parikymmentä vuotta. Taikka enemmänkin. Ja linnassa vaan aina, aina. Herra, armollinen Jumala! Kolmen markan tähden!"
"Kukas käski sinua varastamaan."
Oli jo aivan pimeä, kun he kaupunkia lähenivät. Mies ei ajanutkaan tulliportille saakka, vaan kääntyi oikotietä, joka vei suoraan harjukadulle.
He ajoivat Kortman'in ohitse. Kartanolla oli hiljaista ja rauhallista. Ikkunoista loisti tuli, eikä oltu salissa laskettu verhoja alas. Rouva soitti pianoa, lapset tanssivat.
Mies kehoitti hevostaan, se juoksi alamäkeä että jalat kopsivat ja heitti likaisia lumipallia heidän kasvojaan vasten.
Mutta Loposta tuntui kuin olisi häntä elävänä hautaan viety. Ja hän itki, - itki katkerampia kyyneliä, kuin milloinkaan ennen.
Minna Canth, Kauppa-Lopo
1889
Tätä kirjoittaessani, siis kopioidessani, tuli mieleen Victor Hugon Kurjat. Tuli mieleen myös, että Canthin teksti sinänsä ei ole ihmeellistä. Selkeää toki, ja runsasta ja rikastakin. Mutta näin lyhyt katkelma ei tuo tykö sitä, mistä Canth tunnetaan parhaiten. Hänhän on ennen muuta yhteiskunnallinen keskustelija ja naisnainen. Novellissa Kauppa-Lopo tämä tulee hyvin esiin. Lopo on hyvin sympaattinen hahmo. Sympaattinen nainen. Lihaa ja verta, etten sanoisi. Hienosti lopulta esiin piirretty, vaikka tekstissään Canth ei konstailekaan, ei kikkaile kuten nämä nykytervot ja muut.
Nyt minusta tuntuu, että vieressä kyselevät pojat (miksi Jumala ei auta niitä joilla on nälkä) tekevät tämän kirjoittamisen liian hankalaksi.
S.
Voi pojat! Analyysisi loppui upeasti.
VastaaPoistaEm