Arkikuva

Minä pelailen jalkapalloa silloin tällöin. Täällä Turun seudulla minua on onnistanut, kun meillä on jo monena kesänä ollut ihan kelpo joukko miehiä ja iloksemme jokunen nainenkin joskus pelailemassa. Vauhti on aika kova, taito ei sentään aina samalla tasolla.

En ole kovin hyvä pelaamaan. Minulta puuttuu peliälyä. En osaa sijoittua oikein, ja kun saan pallon, en useinkaan tiedä, mitä sillä tekisin. Toisaalta olen varmaan aika yllätyksellinen pelaaja vastapuoliskon kollegani näkökulmasta. Saatan syöttää tai kuljettaa tai potkaista ohi maalin tai maalivahdin syliin. Viime kesänä tein yhden hienon maalin. Muistaakseni yritin silloin syöttää. Pallo kaartui takanurkkaan ja porukka oli ihan mielissään. Omat ja vastustajat.

Tänään pelasimme kevään ensimmäisen pelin. Miehiä oli 24. Se on aika paljon. Silti isolle kentälle jäi tilaa. Meidän joukkue ei oikein pärjännyt. Minulla oli sellainen olo, etten oikein pystynyt auttamaan joukkuettani. Sitten ajattelin, että ei sillä tavalla ole soveliasta ajatella, vain hyvistä pelaajista sanotaan sillain. Että se ja se pystyi tai ei pystynyt auttamaan joukkuettaan voittoon. Sitä asiaa on vähän vaikea selittää, sillä faktisestihan huonot ei pysty auttamaan ketään voittoon. Mutta näin se menee, se on sellainen sanonta joka on varattu hyville.

Tänään tyttö meni naapurin pihalle leikkimään. Hänet nostettiin aidan yli. Naapurin neljävuotias ei ollut niin äkkiväärä kuin meidän karamellimme, kaksivuotias. Kaksivuotiaamme valtasi hiekkalaatikon ja pihakeinun spontaanisti, talon tytär seurasi, kai vähän ihmetellen, sivusta. Jotain juttua saivat aikaiseksi myös mutta ehkä ensi kerralla lisää.

S.