Virallinen otsikko on vähän kuin nakinkuori: ei muuta sisuksia miksikään. Samaa tavaraa täälläkin. Mutta Riikka Pelo käyttää kielikuvia aika rikkaasti, vastaa hyvin hänestä luomaani mielikuvaa, kun joitain radiohaastatteluja olen kuullut. "Luulin yhä olevani osa sinua niin kuin keltuainen on osa kananmunaa, sillä en tiennyt muusta, en tiennyt että muuta voi olla."
Ennesvanhaan anoppini, kelpo anoppini, tapasi kurkata kirjan loppupuolelta, mitä siellä tapahtuu. Näin hän uskoakseni sai perspektiiviä niihin tapahtumiin, joihin oli tutustunut kirjan alkupuolella. Kirjailija ei saisi kyllä kirjoittaa niin jännittäviä kirjoja, että niitä on pakko lukea harppoen, jotta pääsisi loppuratkaisuun käsiksi. Niille, jotka haluavat saada selvyyden Jokapäiväisestä elämästä, suosittelen viimeisiä sivuja. Siinä nimittäin tiivistetään ikään kuin uudestaan se, mitä koko siihen astinen kirja hitaanpuoleisesti käy läpi. Teksti on soljuvan keinahtelevaa, pakotonta kaikkialla, mutta omaan makuuni kuitenkin kerronta on hitaanpuoleisesti etenevää. Kirjan viimeinen luku on todella koskettava. Sen voi kiireinen ihminen lukea, tai kiireetön, joka on päättänyt, ettei koko kirjaa lue kuitenkaan. Ja hän voi miettiä, miten siinä tiivistyvä voitaisiinkaan kirjoittaa romaaniksi viidelläsadalla sivulla.
Sitäpaitsi vähäeleisen tekstin ja lukukokemuksen keskeyttää väkivaltaisesti kirjan loppupuolen väkivallan kuvaus, joka meinasi olla minulle liikaa. Toki olen niitä lukenut ennenkin, ja mm. Aleksander Solsenitzynin Vankileirien saaristossa kuvataan Tsekan toiminta, periaatteet ja menetelmät niin tarkasti (ja samalla kaunokirjallisesti) että mikään tässä kirjassa tapahtunut ei tullut yllätyksenä. Ja tuli kuitenkin. Viikon kirja ja Puttosen Seppo.
S.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti