Ainua lehti

Äimän käkenä luin Suomen Luonto -lehteä. Että miten on näin hyvä lehti! Suosittelen kaikille Suomen Luonto -lehden tilaamista, oli rahaa paljon tai vähän. Meillä sitä on vähän. Lehti taitaa olla  jonkin sortin lahjatilaus esikoisellemme. Hän on hieno mies.

Suomen Luonto on Suomen luonnonsuojeluliiton kustantama lehti. Sen tilaaja siis maksaa lehden tilausmaksun Suomen luonnonsuojeluliitolle, eikä millekään ruotsalaiselle viestintäsuvulle tai amerikkalaiselle eläkesäätiölle. Suomen luonnonsuojeluliitto on, tietäkää, tolkun liitto.

Lehti tuo mieleeni aina isotätini, jota en koskaan tavannut. Hän kuoli pari vuotta sitten. Hän oli persoona, asui yksikseen yli yhdeksänkymppiseksi, kuten naiset toisinaan 2000-luvun Suomessa tekevät. Jotta voi asua kauan yksin, siitä täytyy tykätä tai ainakin sitä täytyy sietää erinomaisen hyvin. Muuten kuolee ennen kuin on yhdeksänkymmentä. Huumori ja uteliaisuus ovat ainoat pitkää ikää selittävät tekijät laajoissa tutkimuksissa. Hänellä oli kai molempia. Ystäväni tapasi käydä kylässä tällä vanhalla naisella. Hän selitti silmät sirrissä, miten hauskoja juttuja täti oli hänelle kertonut. Niissä oli pohjalaista perinjuurisuutta, vaikka huumori lopulta on kuin sormenjälki: jokaisella on omanlaisensa.

"Se on ainua lehti jossei oo pornoa" sanoi tämä yhdeksääkymmentä käyvä täti Suomen Luonto -lehdestä. Kun kuulin asiasta, nauroin tietysti, ja tiesin, mitä hän tarkoitti. Nauroin sanomiselle, mutta nauroin myös tarkkanäköisyydelle. Kyse ei ollut korkeakoulutetusta naisesta, mutta yhteiskuntaa voi oppia tarkkailemaan muutenkin kuin korkeakouluja käymällä. Isotätini väite on ehkä hivenen yliampuva, mutta kyse on tietysti yhteiskunnan viihteellistymisestä ja seksistymisestä, jos nyt näin voi sanoa ja kirjoittaa. Asia tuli selväksi hauskan käänteisesti: Suomen Luonto -lehti on hänen mukaansa ainoa turmeltumaton saareke tässä yhteiskunnassa ja mediamaailmassa. Nyt lehteä luettuani tähän väitteeseen on helppo yhtyä.

Mitä isotätini tarkkanäköisyyteen tulee, väittäisin myös, etteivät korkeakoulut avarra näköaloja siinä määrin kuin muut asiat, virikkeet kotona ja nuoruuden kasvuympäristössä ja kannustus uteliaisuuteen, ja, luvalla sanoen, lukemiseen. Ehkä on pikemminkin niin päin, että kun on sitä uteliaisuutta ja huumoria, niin ajautuu opiskelemaan, kuka mitäkin. Tänään tutustuin lyhyesti muuannen nuoren miehen kanssa, joka oli opiskellut Rovaniemellä. Nyt opiskeli Oulussa ja oli vielä valmis jatkamaan opintoja jossain muualla. Yritin kysellä vaivihkaa, mikä hänellä on opinnoissa meininki. Ounastelin, josko hän haistelee akateemisia tuulia ja suuntaa opintonsa sen mukaan. Nuorukainen sanoi, että häntä ei akateemiset tuulet kiinnosta sinällään, vaan olisi valmis seuraavaksi tekemään jotain käsillään. Se oli kiinnostavaa. Lapseni huusi autossa yhdettätoista minuuttia putkeen, että tulkaa jo, joten minun oli lopetettava keskustelu ennen kuin se oikein pääsi alkamaankaan. Mutta graduaan hän väänsi, tai vääntelehti, oikeuskäsityksestä, jos nyt oion hieman. Oikeustieteen alalta lähtenyt tutkimuskysymys oli johdattanut hänet 1500-luvun teologien äärelle, ja siinä hän ihmetteli sitten, että tänne tulin, vaikken aikonut ollenkaan. Tästä olisi voinut hyvin jatkaa keskustelua.

Otan tuoreimmasta (6/2014) Luonto-lehdestä katkelman tähän. Teksti on Pertti Koskimiehen, ja juttu käsittelee Kurkien määrän kasvua, joka on yllättänyt tutkijat ja harrastajat; soiden ojituksen yhteydessä uskottiin, ettei Kurki asu eikä sopeudu muualle kuin soille, ja soitten kuihtuessa kuihtuu myös kurkikanta. Toisin kävi, mutta näin se juttu alkaa:

"Aristoteles tiesi maailmasta kaiken 2300 vuotta sitten. Linnuista hän tiesi osan lähtevän talveksi pois ja toisten muuttuvan muiksi, talvella näkemikseen lajeiksi. Kurkien Aristoteles arveli talvehtivan Niilin latvoilla.

Sitä hän ei keksinyt itse. Jo 400 vuotta aiemmin kirjallisuuden alkuisä Homeros tiesi, että kurki muuttaa. Mestarillisessa Iliaan kolmannessa laulussa (suom. Otto Manninen) sanotaan:

niinkuni kurkien kiljuna soi kautt' ilmojen aavain,

talvi kun karkoittaa ne ja loppumaton sadetulva;

vyöryvän Okeanon nepä ääriin kiljuen kiitää

Silti piti odottaa yli 130 ihmispolvea, ennen kuin kurkien muuttosalat paljastuivat. Vasta kahden viime vuosikymmenen aikana suomalaiset rengastajat juoksivat soilta kiinni yli 1300 kurkea, joista valtaosa sai kaukoputkella luettavan värirenkaan, monet satelliittilähettimenkin. Nyt kurkien muuttoliikkeet tunnetaan varsin hyvin."

Teksti on upean sivistävää, kirjoittaja osoittaa syvällistä ymmärrystä tästä maailmasta ja haluaa lukijallekin jakaa jotain, jonka on kokenut sykähdyttävänä: mestarillisen kolmannen laulun Iliaasta. Rehellisesti sanottuna en jaksaisi tuollaista Mannisen tarinaa lukea, mutta täällä on, kuta vain kiinnostaa. Tiedoston lopulla on O.E. Tudeerin kirjoittamana selityksiä Iliakseen. Se on luettavampaa, suoraa kerrontaa, jossa on juonivaiheet tiivistetty ja avattu rivi riviltä nykylukijalle vaikeasti avautuvia kohtia. Mutta asiaan; miten sitookaan Koskimies Kurjesta aiemmin sanotun hienolla tavalla nykyaikaan ja pieneen tarinaan, jonka hän kertoo lukijoille: miten, minne ja miksi kurjet lähtevät.

Kokeneen yhteiskunnallisen keskustelijan arvovallalla Koskimies myös mainitsee nimen. Siis jonkun Toivo Rauhalan nimen, kuka lieneekään. Toivottavasti ei ole minulle sukua tuo Rauhala. Ja jos on, niin koitamma senkin tiedon kanssa elää. Sitaatti Suomen Luonto -lehdestä sivulta 19 menee näin.

"Metsänhoitaja Toivo Rauhala tokaisi tuolloin asioiden tärkeysjärjestyksen metsäbiologian kenttäkurssilla: "Me haluamme mersuja. Jos joku haluaa kurkia, tehköön kuovista kurjen."

Suurin osa soista ojitettiin, ja mersuja saatiin, mutta yllättäen saatiin myös sellainen Suomi, jossa kuovilla on isompi hätä kuin kurjella."

Oliko sattumaa vai ei, mutta kyseistä kurkijuttua luettuani seuraavaksi luin jutun Majakoista. Tekstin oli kirjoittanut Antti Halkka, ja hän vastasi myös jutun hienoista kuvista. Niistä avauskuva oli koko aukeman kokoinen, muut pienempiä. Olisi niitä isompinakin kelvannut katsella, mutta tämä on tätä lehdentaittajan roplematiikkaa. Olen itsekin ollut joskus ahtamassa kuvia juttuun, "koska eihän näistä mitään raaski jättää pois". En moiti Halkan jutun taittoa. Enkä varsinkaan jutun tekstiä. Ja vähiten sen avauskappaletta. Juttu siis on otsikoitu "Suomi alkaa majakoilta" ja käsitteli majakkasaarten luontoa, floraa ja faunaa (en tiedä, kirjoitetaanko floora yhdellä vai kahdella oolla).

"Virginia Woolfin romaanissa Majakka (1927) lupaillaan majakalle pääsyä, mutta se on loppuun asti epävarmaa. "Kyllä, tietysti, jos huomenna on kaunis ilma", rouva selittää pojalleen joka toivoo "että retki tehtäisiin ja ihme jota hän oli odottanut, vuosikausia kuten hänestä tuntui, olisi käden ulottuvilla yön pimeyden ja päivän purjehduksen päässä".

Juuri sellaiselta tuntuu majakkasaarelle lähtö, kun maihinnousun mahdollisuus askarruttaa. Ripaus saavuttamattomuuden hohdetta ympäröi majakoita. Silti tai siksi nuo valotornit tuntuvat houkuttelevan meitä meriluonnon ystäviä: jokin niiden luonnossa, historian tunnussa ja meren läsnäolossa kiehtoo."

Eipä kai tuota voisi kiehtovammin enää majakoista kertovaa aikakauslehtijuttua aloittaa. Tänään on muuten viimeinen päivä kun Tove Janssonin näyttely oli auki Ateneumissa. Tuli vain mieleen.

S.