Mahani on vinossa. Tajusin sen tänä keväänä, vaikka aina kai tuo on ollut. Kun käy suppluksaattorilla tai mitä naperootteja ne on, jotka luksauttelee (kerran haastattelin yhtä sellaista, ja sanoi, ettei heitä saa missään nimessä kutsua naksauttelijoiksi; ymmärrän, kyllähän se vähän halvalta kuulostaa.) ihmisiä paikoilleen oppii tuntemaan itseään. Oma keho sielun kehtona tai temppelinä on alkanut kiinnostaa aikuisiällä yhä enemmän. Ihmiskeho muutenkin. Siihen liittyy häpeää, tyyntä iloa, riemua, kauneutta, jollaista voi olla myös rumuus. Tutkin ihmisiä mielelläni, kasvoja ja kehoa, mitä ne sanoo. Yhtä ja toista sanovat, tietäkää. Viime viikolla näin miehen, joka oli kuin minäkin, ainoastaan olkapää puuttui. Se, joka tutkii istuvan minäni mahaa, huomaa, että se on vähän vasemmalle päin kiertynyt. Istuessa sen huomaa. Johtuu selkärangan jengasta. Napa ei oo ihan keskellä vaan lähempänä vasenta kuin oikeaa polvea. Kun tutkii seisovan minäni selkärankaa (kannattaa aina katsoa ihmisen selkärankaa, se on mielenkiintoinen kapine) näkee, että mutkalle vetää. Ei paljoa, mutta riittävästi. Tätä mutkaa keho yrittää kompensoida, ja saattaa sitten olla, että vedetään jossain kohtaa mutkalle toiseen suuntaan. Oma mutkuuteni lähtee liikkeelle lantiosta, jonka vasen laita on lähempänä maata kuin oikea laita. Näine hyvineni yritän tulla toimeen täällä maan päällä, tallustaa, ryntäillä, pötköttää ja rötköttää. Tähän asti on pärjätty.
S.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti