Elämä tulee nurkan takaa vastaan

Olen huomannut, että nuoruudessani kuuntelemani musiikki on hävinnyt aktiivisesta muististani. Tai ei, mutta se on koteloitunut jotenkin. Ja nyt kun minusta on tullut vanha, niin minua ilahduttaa, miten eletty elämä kuuntelemani musiikin muodossa kävelee vastaan.

Esimerkiksi nyt tämä Fauren Requiem. Tutustuin siihen kesällä 2000 ollessani Helsingissä satama-ahtaajana. Jätkänä siis, vaikka ei sillä kunnianimellä minua kukaan tohtinut tuolloin kutsua, ei edes pilan päiten. (Maiju Lassilan Kuolleista herännyt -romaani kertoo jätkä Jönni Lumperin seikkailuista. En samastunut Jönniin hänen käänteitään seuratessani, mutta suosittelen kirjaa siitä huolimatta kenelle hyvänsä vauhdikkaista käänteistä kiinnostuneelle.) Vapaa-ajat kuuntelin musiikkia ja kuljailin Helsingin asfalttiviidakossa. Mitä musiikkiin tulee, minulla oli käytössä vuokraemäntäni CD-levyhylly, josta muutamat äänitteet tulivat tutuksi. EMI Recordsin tallenteella Dietrich Fisher-Dieskau lauloi juuri tämän mainitun Requiemin baritoniosuudet. Kyse ei ehkä ollut tästä levytyksestä, mutta saatan muistaa väärinkin. Tässä laulaa 38-vuotias Dietrich, ainakin kaksi kertaa hän on tämän teoksen levyttänyt. Schubertin Winterreisesta jäi häneltä seitsemän eri versiota.

Tuosta Youtube-linkistä aukeaa Youtube-linkki, jonka voi kuunnella alusta alkaen jos haluaa. Suosittelen kuitenkin loikkaamaan kohtaan 30:45, josta alkaa baritonin ja kuoron laulama Libera me -osa. Ei siitä sen enempää eikä vähempää, kyllä musiikin pitäisi puhua puolestaan. Luther epäili muuten, että ne, joita kaunis musiikki ei mitenkään kosketa, ovat sieluttomia. No, puhui hän muutakin aika mustavalkoista. Itse kiinnitän tässä baritonilaulussa huomiota aina vapaasti virtaavan, teeskentelemättömän äänen lisäksi moitteettomaan lausuntaan. Tarkkoja kun ollaan, niin tuosta latinan kielestä kyllä voisi keskustella ja ehkä joku voisi jotain moittiakin. Mutta selvän saa varmasti jokaisesta konsonantista ja vokaalista, eli kerakkeesta ja ääntiöstä (Kerake on kertakaikkisen nerokas sana; se, jonka keralla on aina oltava jotain). Saksaa laulaessa hän toki artikuloi huolellisesti silloinkin, mutta teksti on hetkohta pyöreämpää ja sanojen loput jäävät puheenomaisesti kevyemmiksi.

Miten tämä nyt tähän meni. Tulipahan nyt tämä Faure vastaan, laulamme sitä Paraisten vokaaliyhtyeen kanssa täällä Paraisilla (Paraisten kirkko su 26.10. klo 18.00) sekä Nurmijärvellä (seuraava sunnuntai, 2.11. klo 19.00). Tervetuloa kuuntelemaan! Urkuja soittaa Anna Satomaa, joten orkesteria emme tarvitse. 

Ehkä olin sanomassa, että oli virkistävää tänään harjoituksissa laulaa väärää ääntä, siis viereistä nuottiriviä. Nuotin lukeminen ja muiden kuunteleminen on mukavaa, ja sitä voi verrata urheilusuoritukseen. Vaikkapa lentopallosyötön vastaanottamiseen. Ajatuksen on oltava täydellisesti pallossa ja sen liikeradassa, silloin voi vaikeankin syötön saada taltutettua. Jos ajatus herpaantuu, suoritus jää kauas ihanteellisesta ja pallo pomppii omille teilleen. Säveltapailussa on kyse samasta. Sanoja ja nuotteja on luettava herkeämättä, pitää pystyä katsomaan mielellään tahdin verran eteen, ja musiikin tempo on pidettävä kirkkaana mielessä tai jalanpohjassa. Intervallit eli sävelhypyt tai -vaihdokset osuvat kyllä, vaikeatkin, jos pystyy keskittymään oleelliseen. Mutta kun ote lipsahtaa, putoaa kelkasta ja ajatus sekoaa ja takaisin kyytiin pääseminen voi olla vaikeaa. Parhaimmillaan tuo vaikea on kuitenkin palkitsevaa, sen tietää jokainen joka on yrittänyt säveltapailua ja kokenut, että herttelit, tämähän onnistuu!

Ehkä olin myös ajattelemassa Ariel Ramirezin Kreolilaismessua, jota kuuntelin nuoruudessani sitäkin. Minulle tutuksi tullut tulkinta oli lauluyhtyeversio alkuperäisestä messusta, ja pidin kovasti erityisesti sen avausosasta. Oli siinä muitakin hienoja. Levymerkki oli muistaakseni Naxos, ja jos oikein muistan, laulajaporukka oli Köyhät ritarit. Kun sattumoisin tällä viikolla törmäsin kappaleeseen, synesteettinen aistimustulva vyöryi mantelitumakkeeseeni ja aivokurkiaiseeni (ainoat pääkalloni sisäiset toimivat alueet). Sain silmiini kellarihuoneen, jossa tuolloin asuin, tunsin jalanpohjissani sen muovimaton pehmeänviileän pinnan. Tunsin miellyttävän hajun nenässäni. Hajuun sekoittui läheisen pannuhuoneen öljysäiliön tuoksu. Äänet olivat hillittyjä, sillä huoneen katto oli edellisen omistajan jäljiltä äänieristetty.

Ja niin häipyi, koteloitui sekin teos, kunnes pompahti aivoista esiin, ja toi sieltä muutakin muassaan. Kyllä ovat aivot erikoinen värkki, en muuta sano.

S.