Penikka

Olin Ylimäellä kerran. Niillä oli koiranpentuja. Emäntä nimitti niitä poikasiksi, mutta isäntä sanoi painokkaasti, että "pooikasia, PENIKOITA ne on."

Ei tuota osaa penikaksi nimittää, on se sen verran hauska ja henkilökohtainen jo. Ja isokin jo alkaa olla, vaikka kadulla suurten koirien rinnalla yhä tietysti pieni. Henkilökohtainen sikäli, että kun automme varastettiin viime viikonloppuna ja soittelin siihen liittyen apua ja vinkkejä, niin isäni puhelimessa vastasi äiti, jonka puheista ja voivottelusta vieressä autoa ajanut isäni veti johtopäätöksensä: Onko kettu syönyt koiranpennun? Sain pohdittavakseni myös kysymyksen, kumpi olisi lopulta kipeämpi asia. Rahalla mitattuna auto kai. Ja onhan auto helpompi, ei sitä tarvitse käyttää ulkona tai sisällä eikä se laske alleen vanhojen lattialautojen väliin. Toki syö enemmän kuin pentu.

Auto löytyi saman tien. Maailma ja erityisesti kotipaikkamme on pieni. Ystäväni aikuinen tytär oli saapunut paikalle yöllä, kun autovaras oli ajanut juuri kaaran ojaan. Hän taivutteli kuskin jäämään paikalle poliisien saapumista odotellessa. Tapasin tänään sattumalta tuon nuoren naisen, ja kiittelimme häntä. Hän sanoi ottaneensa kaikki konstit käyttöön, jotta oli saanut pojan pysymään paikoillaan. Olivat kuulemma yhdessä surreet huonosti kiinni pysyvää hiusväriä. Lisäksi hän oli moittinut nuoren 18-vuotiaan pojan karvaratkaisua; kuulemma ei sovi ollenkaan niin nuorelle miehelle sellainen pitkä (6 cm) leukaparta. "Tää on mun tyyli", oli poika perustellut. Nuorukainen oli tämän ystäväni tyttären kavereita kouluajoilta. Puhalsi 2,19 promillea kun poliisi saapui paikalle. Alun kiukun jälkeen on jo osin sympatiseeraava olo häntä kohtaan. Luulen, että jos tapaan hänet, pyydän kahville ja pidän saarnan. Mies ei muistanut edes, mistä auton oli ottanut. Hauskaa, että kun aloimme etsiä kadonnutta autoa, saimme 20 min. päästä yhteydenoton, että auto on löytynyt. Vaimoni pani viestiä paikallisille ihmisille ja auton kuvaa jaettiin Facebookissa. Ystävämme Joonas ja Iida löysivät auton ollessaan sunnuntaikävelyllä.

Olen käynyt kahtena aamuna koiran kanssa metsässä. Sitä ei voi oikein kertoa, miten hauskaa on katsoa, kun pentu juoksee vapaana syysmetsässä sammalen ja lehdistön seassa. Kynnöspeltoakin pitkin eläin meni, ja kun sopivan uran löysi, niin vauhti oli aika kova. Parasta oli katsella kuitenkin poikkikynnöksellistä menoa, kun välillä aina kovassa vauhdissa jalka lipesi ja maha otti pohjakosketuksen. Koko reissun aikana pentu ei inahtanutkaan, ei päästänyt ääntäkään. Ihan hiljaa oli koko ajan. Mutta paikallaan ei ollut ollenkaaan.

En ole koskaan asunut aiemmin koiran kanssa. Lapsena mekin tavalliseen tapaan pyysimme koiraa kotiimme, mutta jotenkin se tuntui niin mahdottoman kaukaiselta toiveelta toteutuakseen. Perheessäni oli jäseniä, jotka pelkäsivät eläimiä. Muitakin syitä koiran hankkimattomuuteen oli. Nyt kun tämä pentu, Ruusa, on tullut taloomme, koiraidean äiti, vaimoni, on samaan aikaan aloittanut erittäin vaativan työn. Minulle on näin muodoin jäänyt luontevasti koiranhoidollinen vastuu. Olen yllättynyt, enkä syytä ketään; ei tämän näin pitänyt mennä. Mutta välimme ovat erittäin läheiset, ja olen oppinut jo yhtä ja toista häneltä. Joo, täällä Varsinais-Suomessa koiratkin ovat elollisia. Olen jo ihan sisäistänyt tuon hän-sanan käytön.

Olisi kiva kuulla, onko joku lukenut Anni Kytömäen esikoiskirjaa Kultarinta? Kehuivat vuolaasti tuolla.

S.