Te visakalloiset sonnit!

Ihanaa Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää! Luin eilen kirjallisuustieteellistä tekstiä, (josta tekstinä näin muodoin puuttui tyystin henki ja palo) joka käsitteli Marja-Liisa Vartion romaania Tunteet. Teksti oli Lea Rojolan ja löytyy kirjasta tämän linkin takaa. Ei niitä kannata niin vakavasti ottaa, mutta on toisinaan kiva lukea, mitä asioita tutkijat romaaneista löytävät. Jos jotain löytävät, nimittäin, niin ihanaa kieltä aika harvoin. Rojolan teksti sinänsä käsittelee uutta romaania ja uuden romaanin kieltä, ja ansiokkaasti sen tekeekin. Tuli oikein kutkutus, että luenpa, vaikka toisaalta moni hienous jo minulle avattiin. Mutta hehkua ja henkeä ei kirjallisuudentutkimuksellisesta tekstistä ole, totta vieköön, helppoa löytää.

Hehkua ja poltetta sen sijaan on Seitsemän veljestä täynnänsä! Ai ai! Kirjan keskellä on hiidenkivikohtaus. Kahdeksas luku alkaa, kun kivellä on jo istuttu päivätolkulla. "Tullut on jo neljäs päivä, veljesten ollessa kivellä, mutta alati vielä härkien piirittäminä he istuivat." Hiidenkivi on keskeinen tekijä kirjassa ja muuttaa lopulta kaiken. Siinä missä demarien ja muiden keskustalaisten käyttämä termi "torjuntataistelu" näyttäytyy vaalitappioita seliteltäessä omituisessa valossa on veljesten voitto Viertolan isännästä torjuntavoitto puhtaimmillaan. Ja mitä kaikkea ihanaa Aleksis näkeekään veljesten tulevassa elämässä, kun oikeus alkaa voittaa! Tässä katkelmassa veljekset voimainsa tunnossa, tai pikemminkin "armon tuntemisissa" tekevät lupauksia paremmasta elämästä.

"Mutta kun kolmantena päivänä aurinko jo kiirehti laskuansa kohden, astuivat veljekset vuorelta alas, kävivät pirttiinsä, iloiten sydämissään, koska näytti, että oli heidän pelkonsa turha. Mutta ei katsoneet he kuitenkaan vielä ihan luotettavaksi asiaansa, vaan silmäilivät yhä varoten akkunasta ulos. Siitä seuraavana päivänä lähetettiin vakooja ulos, lähetettiin Aapo, saattamaan heille visseyttä lujaa. Vuorokauden viipyi hän kylissä ja taloissa, ja koska hän palasi, nähtiin hänen kasvoillaan rauhan sanoma. Ja istuivat he nyt miehissä honkaisen pöydän ympärille, ja Aapo, istuen itse pöydän päässä, rupesi kertoilemaan veljillensä mitä oli kuullut.
AAPO. Veljet! hän on verraton mies, tuo meidän vallesmanni; hän on tehnyt niinkuin hän sanoi, ja niin on asiamme laita. Toukolan miehet, vaikka onkin monella etujalassa aika patti, tai päässä millä korkea kuhmo, millä pahoin irvistävä reikä, eivät hiiskahda lainkäymisestä sanaakaan, eivätkä oman käden kostosta; ja nimismiehen toimesta, hänen hirveistä uhkauksistansa kaikki tämä. Ja mitähän nyt tuumiskelee meistä provastimme? Niin; ukko on suonut meille rauhan, ikuisen rauhan; sillä hän on päättynyt uskoon, jota nimismies hänelle on vakuuttanut, että kova leikki meitä kohtaan olisi ijankaikkiseksi tuhoksemme. Mutta huomatkaat vielä: Koska tuo Härkämäki, oiva äijä ainakin sentään, jutellessaan eräänä päivänä provastin kanssa, oli myös meistäkin jotain maininnut, sanonut, jörähtäen: »kukas tietää vaikka tulisi pojista vielä oikein jupisteerit», niin tuohonpa oli lausunut pappi, että suuri olis hänen ilonsa ja riemunsa Herrassa, jos se ihme tapahtuisi, että Jukolan veljekset kerran astuisivat hänen eteensä, lukien välttäväisesti sisältä ja nuot kymmenen käskysanaa ja uskontunnustuksen ulkoa. Niin on hän lausunut sulavan lauseen. Tämän ja paljon muuta olen kuullut, kuullut monen miehen suusta, ja luotettavin niistä on Tammiston Kyösti, joka ei koskaan naura eikä valehtele.
JUHANI. Nimismies, sinä kunnon mies, rynkäisinpä sun tähtes vaikka loimoittavaan tuleen! No vie sinun musta, kiljuva sonni! Voinhan tuskin uskoa.
 AAPO. Kaikki niinkuin sanon. Mutta nähkäämme siis, etteivät herrat juuri olekkaan niin suuria junkkareita kuin luullaan. Muistakaamme tässä myös tuota Viertolaista, joka leppyi aivan pian ja suostui pyyntöömme kaikin puolin. Ja provastimme, jos katselemme häntä ilman närää hyvän sydämen ja järjen suoralta kannalta, nousee, tiedän minä, edessämme ankaraan arvoon. Hän on kiivas, mutta oikea Herran viinamäen mies, ja sanomattoman paljon on hän jo tehnyt seurakunnallemme hyvää. Kumonnut on hän monen ilkivaltaisen krouvin; monen miehen ja hänen entisen jalkasiippansa on hän pakoittanut käymään lailliseen avioliittoon; ja monta naapurusta, jotka ennen veristellen toinentoistansa vainosivat, on hän saattanut ihanimpaan sovintoon. Ja mitä on hän tahtonut, puuhaten meidän tähtemme? Meitä kristityiksi kunnian miehiksi. Nyt on hän meidät jättänyt, mutta lausuu kuitenkin meistä niin ihanan toivoituksen, että sydän likistyy sitä muistellessa.
TUOMAS. Mutta nytpä miehet lukemaan, nyt aapiskirja kouraan ja sanaa päähän vaikka halkonuijalla.
AAPO. Lausuitpa jotain, josta, jos niin teemme, syntyy meille uusi onni. Ah, jos yksimielisesti kävisimme nyt tärkeään toimeen, siitä heltimättä ennen kuin työ on päätetty!
JUHANI. Minä ymmärrän: Iskisimme aapiaiseen kynsin ja hampain, siitä heltimättä ennen kuin olemme kukon hännän alla. Oikein! Kentiesi kohta päätämme jotain, ja kerran päätettyämme, sen teemme myös, teemme vaikka verta hikoillen. Onhan minulla pää kova, kohden kova, mutta löytyypä siinä kuitenkin yhtä ja toista, yhtä ja toista hyvin närkkiäkin värkkiä. Enköhän jokapäiväisen harjoituksen kautta voisi kulkea kilpaa viidenvuotisen tyttö-rääsyn kanssa? Miksi en? Ahkeruus voittaa kovan onnen.
AAPO. Oi Juhani! nostaahan sydäntäni tämä puhees, miehuutta ja järkeä täys.
JUHANI. Ahkeruushan kovan onnenkin voittaa. Niin, jos kerran käymme juoneen, ikenet irvissähän siinä pinnistelemme. Mutta asiaa käskee tuumiskella, visusti ja juuresta jaksain.
AAPO. Koettaa tahdomme, sillä tämä pykälä on mahtava. Katsokaat: ellemme osaa lukea, niin laillinen vaimokin on meiltä kielletty hedelmä.
TIMO. Jassoo! Onkos se niinkin? No vie sinun! Sittenhän kelpaa tuota koettaa, koska sen konstin kautta saan itselleni ehkä kelpo akankin, jos niin hulluksi tulisin. Mutta kukas tietää kuinka täällä pojan päähän mällähtää. Sitä ei tiedä muut kuin Jumala.
JUHANI. Aprikoitkaamme asiaa visusti: meillä on niin kovat päät."

S.