Antti Hyryn tuotanto

Antti Hyryn proosatuotanto on koskettava kokonaisuus. On ihanaa, että hän on kirjoittanut kirjoja. Ei niitä hirveän paljoa ole, moni on kirjoittanut kymmenkertaisen määrän sivuja. Mutta on tuota tuossakin. Olen marraskuun viettänyt käytännössä joka päivä hänen tekstiensä äärellä. Alussa ajattelin, että nämä ovat yhdenlaisia, mutta kyllä ne ovat lopulta monenlaisia. Kirjoitan kaikista jotain. Kaikista minulla ei ole vahvaa jälkeä, ja toiset tulivat lähemmäs kuin toiset. Ensimmäinen lukemani taisi olla Aitta. Sain sen äidiltäni 19-vuotislahjaksi.

Maantieltä hän lähti (1958)

Novellikokoelma, jonka niminovelli on maaginen. Mies kävelee, lähtee maantieltä ja kiertää maapallon ympäri. "Samalla tavalla hän kulki kohtisuoraan ensimmäistä suuntaa vastaan ja lisäksi mutamia kertoja näitten suuntien väliltä." Kulkijan liikerata muistuttaa atomia. Hän kutistuu, ja näkee lopulta atomit suurina. Hän alkaa kasvaa suureksi, itsensä kokoiseksi ja suuremmaksi. Äärettömän suureksi. "Tähdet jäivät hänen alapuolelleen, ja hänen kasvaessaan kaikki katosi lopulta kokonaan." Ja kasvettuaan yhä hän alkaa nähdä atomeita ja taas lopulta maantien. Ja "hän lähti maantieltä ja hän melkein itki." Novelli on lyhyt, ja sitä on typerää referoida, mutta omassa typeryydessäni minulle on kaikki sallittua. Loppu on kaunis. Siinä syödään greippiä, joka tuolloin oli vielä 'grapea', lusikalla.

"Ja kun hän söi, hänen mieleensä tuli kirkas syksy, jolloin pakkanen on puhdistanut joen veden ja pojat pyytävät koukuilla mateita, ja jolloin pakkanen on kypsyttänyt puolukat metsissä ja karpalot soilla, ja jolloin ilma on sellaista, että kun sitä hengittää, osa kaikesta siitä menee ihmisen sisälle ja tekee olon vaikeaksi."

Kevättä ja syksyä (1958)

En muista, kumpaa kirjailija aloitti ensin työstämään, esikoisromaaniaan vai tuota novellikokoelmaa. Ilmestyivät kuitenkin samoihin aikoihin. Tästä romaanista jäi mieleen laajuus: sivuja on yli kolmesataa, mutta jotenkin siinä elämä ulottuu lapsuudesta aikuisikään. Henkilögalleriakin avautuu merkillisellä tavalla. Joku voisi moittia rakennetta, mutta nyt ei ruveta moittimaan. Eräs kirjoittamista paljon tehnyt tuttavani arveli, että tällaista kirjaa ei enää annettaisi missään kustantamossa julkaistavaksi. Luulen, että hän on oikeassa. Onneksi meillä oli ennenvanha.

"Kun Niilo kesällä käveli jalkakäytävällä ja näki miehen leikkaavan ruohoa, paistoi aurinko kuumasti tuoreeseen vihreään ruohoon, joka oli kentällä. Ruoho kuivui ja suli tuoksuksi auringon paisteessa. Niilo muisti heinäntekoa ja aikoja, jolloin oli kasvanut. Taivas ylhäällä oli sininen. Hän tunsi ikävää, joka oli kuin ainoa ote elämään ja maailmaan."

Kotona (1960), Alakoulu (1965), Isä ja poika (1971) ja Silta liikkuu (1975)

Pojan kasvutarina, tai ainakin tarina pojan elämän vaiheista. Teokset on koottu yksiin kansiin, vuonna 1991 julkaistuun niteeseen Mitä saa olla. Erityisesti avausromaani Kotona on kuvaileva, päähenkilön Paulin tunteita ei juuri päästetä ilmoille. Lukija kyllä tuntee yhtä ja toista, jos on tunteakseen.

"Löysäsimme irti ja Aune istui penkille. Yritin uudestaan ottaa paperin, mutta Aune ei vieläkään antanut ja minä otin taas kiinni hiuksista; koetin varoa, että Aune ei saisi kiinni minun tukasta. Mutta aune sai kiinni ja se kävi niin kipeästi kuin koko tukka olisi lähtenyt irti, ja vesi tuli silmiin ja kielelle. Äiti tuli navetasta, kun me tappelimme.

 - Hyi, heittäkää tuo heti pois, Aune, Pauli!

 - Tehkää nyt sovinto. Ettehän te pääse taivaaseenkaan, kun tuollalailla tappelette. Tänne se paperi!"

Kerronta haiskahtaa omaelämäkerralliselta, kuten Hyryllä niin usein. Ihmettelin sarjaa lukiessani, millä menetelmällä kirjailija on kaiken lapsuuselämänsä tallettanut. Jos minun pitäisi muistella esimerkiksi ikävuosia 4-10 jossain järkevässä järjestyksessä ja ehjänä kokonaisuutena niin, että vuoden kierto välittyisi, ja eletty elämä elettynä elämänä, niin en onnistuisi. Antti Hyry onnistuu. Kaikki tapahtuu toteamalla, myös päähenkilön äidin kuolema, Kotona-romaanin lopulla:

"Keväällä, kun lumi oli jo sulanut, isä oli kerran vanhaisän puolella soittamassa sairaalaan. Olimme kaikki pirtissä kun isä tuli ja isä ja Aino sanoivat meille;

 - Äiti on kuollut.

 - Älkää itkekö, äiti on päässyt taivaaseen.

Ajattelin, että äiti on kuollut, eikä minua itkettänyt.

 - Minä annan teille jokaiselle karamellipussin, sanoi isä ja hän haki kaupasta neljä pussia ja antoi meille."

Hengellisyys kulkee mukana Pauli-pojan elämässä jatkuvasti. Moni asia on tuttua, mutta pienen pojan kadotuksen pelko myös hämmentää vähän. Pauli-sarjassa toistuu kuvaus, jossa päähenkilö rukoilee, ettei joutuisi kadotukseen kun omallatunnolla on jotain, milloin suurempaa milloin pienempää.

Arki rullaa, ja pieni mies kasvaa ja havainnoi. Tuntuu, että lapsi on aika paljon hiljaa, vaikka sitä ei oikeastaan sanota. Asiat vain tapahtuvat. "Päällysruoaksi söimme valkeaa riisipuuroa ja kylmää hedelmäsoppaa. Maha tuli niin täyteen että oli paha olla, mutta suussa maistui hyvältä. Kyllä se siitä vailenee, mietin ja menin istumaan keinutuoliin."

Isä ja poika oli koskettava romaani. On poika ja isä, mutta ei äitiä. Poika katsoo maailmaa, ja isää, ja ajattelee kirjan alussa, että puhuttelee kyllä isäänsä, joka on toiminut naisasioissa väärin. Hän kirjoittaa isälleen kirjeen.

"Sanoitte silloin, kun lähdimme pois sieltä äitipuolen talosta, että kävisitte siellä aina niin kuin ennenkin. Olette aina sanonut minulle, että se ei ole mies eikä mikään, joka ei sanaansa pidä, että ei ole mitään merkitystä sellaisen miehen puheilla, joka ei sanaansa pidä. Pauli"

Kirja on totisesti lukemisen arvoinen. Se pomppasi jotenkin esiin. Pojan näkökulma ja suhde isäänsä, taas kaiken arkisen lomassa. Kirja on kaksiosainen, jälkimmäisessä päästetään isä ääneen. Hän puhuu, kenelle puhuukaan. Puheessa kuuluu syvä inhimillisyys, mitä se sitten tarkoittaakaan. Luen sitä myös niin, että kirjailija katselee romaanihenkilöä Isä lempeästi ja hyväksyvästi.

"Nousimme ylös ja kävelimme pimeän porstuan ja kuistin läpi ulos kartanolle. Kun olin tuosta kaikesta puhunut Väinön kanssa, tuntuivat nuo asiat helpommilta ja selvemmiltä, sovitetuilta. Väinö varmaan ymmärsi tämän, ja oli jo kuin jostakin muusta kiinnostunut. Kartanon kovassa lumipinnassa oli ohut läpinäkyvä kerros uutta lunta."

Silta liikkuu jäi myös mieleen. Se on Hyryn kirjoista ehkä paikallaanpysyvin, sillä siinä ollaan lähes koko aika sairaalassa. Romaani kuvaa sairaalassa toipuvan tai toipumisen alkamista odottavan päähenkilön pitkästymistä, tai niin minä sen ainakin luin. Varsinaisesti Hyry ei kuvaa teoksissaan mitään muuta kuin elämää, ei sen kummemmin pitkästymistä tai muun yksittäisen asian kokemista. Sairaalaelämä nyt sattui vain päähenkilöllä olemaan sellaista. Toki sairaalassa myös tapahtuu, käydään keskusteluja joista osa hätkähdyttää. Päähenkilö haastaa hoitajattaria keskusteluihin ja sanailuihin. Lähtiessään hän haastaa yhden kirjeenvaihtoon. Maailma oli erilainen silloin kuin nyt. Nyt saattaisi päähenkilö kotiuduttuaan pyytää sairaanhoitajaa feisbuuk-kaverikseen.

Silta liikkuu päättyy myönteisiin tunnelmiin. Sarjan romaaneissa on myös hätkähdyttäviä kohtia, jotka liittyvät seksuaalisuuteen. Sinänsä kuvaukset pikkulastenkeskisistä housuihinkurkkaamisista tai muista vastaavista ovat elettyinä jokseenkin tavallisia asioita, mutta niiden nouseminen esiin tämäntyyppisestä kerronnasta ravistelee hereille. Nuoruusajan kuvauksessa päähenkilö kipuilee, saako pyydettyä anteeksi jotain, joka on kaihertanut mielessä kauan. Asiaa ei kirjoiteta auki, mutta onneksi kerrotaan, että hän saa otettua asian puheeksi isänsä kanssa. Alakoulu-romaanissa on minua eniten hätkähdyttänyt kuvaus. Sodan aikoihin pidetään jossain koululuokassa seuroja.

"Hän ei pitänytkään loppurukousta, vaan oli kauan hiljaa ja sanoi sitten: - Tunnen itseni niin kelvottomaksi ryökäleeksi, kun olen sellainen huorapukki. Saarnaatteko minulle anteeksi. Annatko sinä äiti minulle anteeksi, hän sanoi ja katsoi vaimoaan.

 Vanhaisä, Koivulan emäntä ja muut uskovaiset saarnasivat hänelle kaikki synnit anteeksi ja hän meni vaimonsa luo ja otti kiinni kaulasta. Pitkän ajan kuluttua hän meni takaisin opettajanpöydän taakse ja piti rukoukset."

Novellikokoelmat Junamatkan kuvaus (1962) sekä Leveitä lautoja (1968) ja novelli Ihminen on sellainen (1970) on koottu vuonna 1981 julkaistuun Novellit -kokoelmaan. Lisäksi siihen kuuluu esikoiskokoelma Maantieltä hän lähti, josta ylempänä joku sana. Kansiin on koottu myös pieniä sisäkertomuksia siihenastisista romaaneista.

Hyryn novellit ovat mieluista luettavaa. Pidän novelleista muutenkin, vaikka minun on toisinaan novellin tiivistä rakennetta ja ilmaisua vaikea seurata, kun asioita ei tehdä selväksi kahta kertaa vaan yhden kerran vain. Se on tällaisen hitaan hitaan lukijan henkilökohtainen propleema. En käy läpi novelleja sen tarkemmin. Mieleen jäi vahvimmin Junamatkan kuvaus, sillä pidän sitä muodollisesti omintakeisimpana, ankarimmin Hyryn tekstien luonnehdinnoissa toistuvia määreitä noudattavana. Oliko vaikeasti sanottu, oli, en jaksa poistaa enkä varsinkaan keksiä selvempää ilmausta. Junamatkan kuvaus on kuvaus junamatkasta. Siinäkin on pitkästymistä havaittavissa, ja eksistentialistista tyhjyyden tunnetta, vaikka kirjailija Jouni Tikkasen haastattelussa Uuni-romaanin julkaisun aikaan lausuikin mieleeni jääneet sanat. Toimittaja nimittäin kysyi häneltä suhdetta eksistentialismiin. "En minä oikein tiedä, mitä se eksistentialismi tarkoittaa."

Junamatka kestää ja kestää. "Hänestä tuntui, että aika kului hitaasti. Minä olen nyt tällä kohdalla, en vähän etempänä, enkä millään muulla kohdalla. Mistähän se johtuu, ettei voi olla kuin yhdellä kohdalla kerrallaan. Matka kuluu niin nopeasti kuin juna kulkee. Mitenkähän se ihminen voi aina jotenkin olla, nyt, eilen, huomenna joka hetki se on vain jotenkin."

Tässä Junamatkassa Hyry esittelee ensimmäisen kerran päähenkilön sisäisen mietiskelyn tässä mittakaavassa lukijalle. Samaa pohdintaa on ehkä ollut aiemmissakin kirjoissa, mutta ei näin laajasti. Pohdinta viehättää. Sitä on tämän jälkeen kaikissa Hyryn kirjoissa, ainakin romaaneissa. Tämän olevaisen käsittämisen ja käsittämättömyyden kokemuksen Hyry vie kaikkein kauneimmilleen proosatekstissään Mustan ojan vesi (1986). En näköjään malta olla jo puhumatta siitä. Maltanpas. Ja muistin aikana, onhan toki esikoisteoksessa novelli Kivi auringon paisteessa, jota ehkä kouluissakin on luetettu, joskus. Siinä poika näkee jalkansa ja tajuaa sen. "Ja hän katsoi: jalka oli paljaana polven yläpuolelle asti, ja jalkaterä oli kiven vieressä ruohojen päällä taivuttaen niitä joka puolelle ja kiveä vasten lämpimässä auringon paisteessa. Auringon kuumentama kivi lämmitti.

 Pojan läpi kulki jokin tärisyttäen häntä, ja hän ihmetteli ja katsoi: onko tuo minun, koko jalka alhaalta ylös asti, aivan kokonaan."

Ja taas novelli jatkuu niin tärkeänä, etten kehtaa sitä kyllä referoida, lue itse, mutta poika kasvaa kuitenkin ja on mies ja "jonakin päivänä hänen poikansa huomaa jalkansa kiven vieressä auringon paisteessa ja muutakin." Äh, ei näitä saisi tällä tavalla edes yrittää. Novelli on ihan mielettömän hieno, kun sen taas luen.

Novelli Leveitä lautoja on myönteinen. Monessa Hyryn teoksessa, lähes kaikissa, on merkillinen kaipaus toisiin aikoihin ja tiloihin. Ajatuksellisia takaumia on leveissä laudoissakin, mutta mieleeni jäi silti valo ja elämänvoima, jota päähenkilö Pietari näkee ja kokee etsiessään suuria puita, joista saa leveitä lautoja. Teema on hyvin läheinen minulle itselleni, ja on helppo kuvitella, miten tärkeästä asiasta ihmiselämässä on kyse, kun on kyse leveiden lautojen sahauttamisesta.

"Hän istui pöydän luona ikkunan ääressä ja katsoi ulos. Maassa ja katoilla lunta ja puut puhtaita, kuusenoksistot kuivan ja lämpimän näköisiä huhtikuun illansuun totaalisessa valaistuksessa, kun on kevät tulossa. Pääsiäinen on muutaman päivän kuluttua, hän mietti, ja mielessään hänellä oli tunne asianmukaisista mutta vähän hankalista pyhävaatteista, tukalista, jos ei pysy aloillaan. Toisaalta se on kuin terveyskylpy. On kummallista, hän mietti, miksi ihmiset eivät enää osaa pysyä asiassa ja ymmärrä pitää sunnuntaita  ja pyhiä. Kun ei paljon muuta, niin pitäisi mielessään sen, että kuusi päivää teki työtä ja seitsemäntenä lepäsi. Hän ajatteli, että nyt kun hänellä oli tämä homma, puutavaran hankinta, oli hyvä että tuli pyhiä, eikä silloin voinut mitään tehdä, ja piti olla rauhassa koko asiasta, työ asettuu omaan arvoonsa."

Maailman Laita (1967)

Tämä pieni kirja on romaani, vaikka moni on kirjoittanut pidempiäkin pienoisromaaneja. Siinä on aika ehjä tarina: mies osallistuu veneretkikuntaan, joka tekee matkan Kuivaniemen/Haukiputaan edustalle. Keli on huono ja paluumatkalla he eksyvät. Lopulta kaikki menee hyvin.

Vene on päähenkilön itse tekemä, jos oikein ymmärsin.

" - Niihin täytyy tottua, katso, Pietari sanoi. - Täytyy tietää, minkäkokoiset aallot sopivat millekin veneelle, ja mistä suunnasta. Kun yhtäkkiä joutuu merelle, varsinkin itse ajamaan, tuntuu ensin aivan hullulta. Esimerkiksi ajaa vasten aaltoa kovalla vauhdilla, siitä ei tule mitään. Kun vene putoaa harjalta aallonpohjaan, siinä kuuluu melkoinen pamaus, ja heti tulee uusi aalto, jolta taas putoaa. Menee vene rikki, eikä siitä tule muutenkaan mitään. Näin sivumyötäiseen, katso nyt, se menee mukavasti, eikä pärskytä, ja meillä on täysi vauhti... Eihän se aallokko niinkään, kunhan ei mene karille, ja kone käy, että voi ohjata. Tietysti ne aallot voivat olla niin korkeita, että huiput lyövät sisään, kun ei ole kantta. Näin lämpimän veden aikaan aalto ei kuulu nousevan niin korkeaksi kuin kylmän."

Maatuuli (1980)

Yksi Hyryn kauneimmista romaaneista. Päähenkilöllä on paljon ajatuksia, ne ovat ehkä itselleni kuitenkin se kaikkein viehättävin asia näissä Hyryissä. Arjen tapahtumissa on myös ihmisten välistä vuorovaikutusta, mikä sekin on kiinnostavaa. Kirjan tunnelmassa on paljon sitä mainitsemaani kaipausta johonkin toiseen aikaan ja paikkaan, mutta koen, että samaan aikaan on myös tyyneyttä ja elämää, vuoden kiertoa ja sen sellaista. Luulen, että aika moni ajattelee tätä kirjaa lukiessaan, että tuo se on elämää, kunpa minäkin osaisin/voisin noin. Mitä enemmän päähenkilöllä on aikaa, sitä pidempään hän ehtii miettiä. Kahvia keittäessä:

"Mutta vesi on pantava joutuin kuumenemaan ja kahvin suodatusvehkeet valmiiksi, se on tehtävä joka aamu ja aina on tehtävä jotakin, mutta aina sitä ei tarvitse ajatella. On niin hankalaa panna näin kauhalla vettä pannuun, tippuu reunojen yli ja rupeaa kähisemään levyllä. Ja ottaa aina pieni alumiinipannu ja suodatin, ottaa suodatinpaperi ja taivutella reunat ja pohja, jotta se ei mene rikki, ja aina mitata siihen kahvia ja miettiä, pannako kaksi desiä vai kaksi ja puoli ja sitten odottaa ja kävellä lattialla tai istua, ja sellaista on, aina, aina. Hän yritti miettiä, että sitä ei kannattanut ajatella, että sitä ei kohta huomaa, se on niinkuin hengittäminen, että jos oikein rupeaa ajattelemaan hengittämistä, että kun aina pitää vetää henkeä, niin tuntuu että voiko sitä aina vetää, että tukehtuu. Hullu sitä on ihminen. Vesihän kuumenee hitaasti. Käynpä välillä ulkona.

 Hän seisoi portailla ja veti henkeä ja katsoi eri suuntiin, tuntui lämpimältä."

Kurssi (1993)

Kurssista minulla on hatarimmat muistot. Kun selailen sitä nyt uudestaan, kirja tuntuu toisenlaiselta. Ehkä luen sen vielä. Se poikkeaa muusta tuotannosta: Hyry on lapsuutta ja nuoruutta kuvaavissa teoksissaan pysynyt tiukasti asiassa ja tapahtumissa. Kurssi sijoittuu myös nuoruuteen. Päähenkilö menee kurssille ja yrittää suorittaa seitsemännen luokan tenttimällä kesän aikana. Tässä nuoruutta kuvaavassa teoksessa päähenkilön pään sisälle mennään aivan eri tavalla kuin Hyryn varhaisissa romaaneissa. Näyttää siltä, että romaanin poika ei saa historiasta riittäviä pisteitä.

"Hän oli tainnut saada historiasta väärän käsityksen. Oli luullut, että riitti, kun oli asioista kiinnostunut. Kun keskikoulussa opettaja oli kysynyt Napoleonista, minkälainen henkilö tämä oli, eikä kukaan viitannut, niin hän oli nostanut kättään ja sanonut: "Napoleon oli hyvä sotapäällikkö mutta rupesi mahdottomiin yrityksiin. "Opettaja oli vastaukseen tyytyväinen ja antoi todistukseen yhdeksikön."

Aitta (1999)

Aitan tulemisen minä jo muistan. Muistan äitini sanoneen siskonsa sanoneen, että tämä on Antti Hyryn paras kirja, silloin. Romaani alkaa hartaalla, muutaman virkkeen ja runonpätkän sisältämällä luvulla. Tästäkään kirjasta en muista muuta kuin joutilaan kesäpäivän, jona sitä luin kotonani Elimäellä. Muistan toki kirjan tunnelman. Mies järjestää asiansa niin, että Aitta siirtyy paikasta toiseen. Päreitä haetaan kattoon, mistä halvemmalla, mistä kalliimmalla. Joku päreläjä taisi jäädä myyjällekin, kuten Hyryn tarinoissa toisinaan käy. Novellissa lampunkuupa on liian kallis, ei tule kauppoja. Tai toisessa novellissa maatilkku. Hinta nousee, kun isäntä, jolla ei ole maahan edes oikeutta, kuolee. Myyjä on ahnas ja ostaja nuuka.

Mutta aitta valmistuu. 

"Jäljestäpäin kaikki on aina niin selvää, kuinka käy, mutta nyt ei voi tietää, on mielessä epävarmuus. Mutta on luotettava, niinhän pääskynenkin, joka keväällä tulee ja tekee pesän vaikka harakka on uhkana ja haukka, niin Johanneksen kissa, joka tekee pennut meidän liiteriin, ja hevonen jokainen elukka, niin hirvi, joka huomaamatta väistää ketjun."

Heti perään todetaan, että kaiken aika loppuu. Hirven, kissan.

Kirja päättyy runoon, kuten alkoikin. Ilmassa on luonto, ja sama kaipaus, josta ei näköjään päästä eroon. Sen kanssa on vain opittava olemaan, jos näitä Hyryjä aikoo lukea.

"Hän oli lämmittämässä saunaa, lisäsi puita uuniin ja tuli ulos. Oli kuutamo ja tähtiä taivaalla. Helpottaisiko ahdistus, jos ajattelen tähtiä. Tuossa on Otava, ollut tuolla loputtoman kauan, sen rinnalla tämä minun ikävä kestää vain hetken. Näkyi kuu, liikkui pilviä mutta kuu näkyi koko ajan, muuttui vain himmeämmäksi kun pilvi tuli eteen. On ollut tuolla ja sitä ihmiset ovat katsoneet tuhansina vuosina, samanlaisena.

Ei lunta, tuulee lauhasti.

Kevään puolukoitten maku.

Tulee mieleen pelko,

ei enää oikeaa kevättä, edessäpäin.

Tuulee pimeältä mereltä,

punainen kuu

veneen mallinen

hohtaa kaukana aalloilla

ja uppoaa kohta."

Tässä kohtaa voisi puhua 50-luvun modernisteista, aasialaisen runouden vaikutuksesta kotimaiseen lyriikkaan ja kaikesta viisaasta. En ala siihen, riittää kun lukee ja tuntuu siltä, että haluaa lukea. Hyryhän nuoruudessaan kirjoitti runoja. Tuomas Anhava luki niitä ja rohkaisi häntä kokeilemaan proosaa. Missäköhän ne nyt ovat ja pääseeköhän niitä koskaan kukaan lukemaan, hän mietti.

Uuni (2009)

Uuni on Antti Hyryn tunnetuin teos. Hyry on ehkä vähän kuin Einojuhani Rautavaara. On tehnyt pitkän uran alallaan, tuottanut jo nuorena omanlaistansa juttua, mutta suuri yleisö löysi heidät vasta myöhemmin. En tiedä, en oikeastaan tiedä kuinka laaja Lukijakunta Antti Hyryllä on ollut 60-80 -luvuilla. Uuni kuitenkin voitti Finlandian ja myös Akateemisen kirjakaupan Varjo-Finlandian: se myönnetään myydyimmälle uutuusromaanille. Samalla Hyrystä tuli kirjailija, jonka melkein kaikki uuden kirjallisuuden lukemista harrastavat oppivat tuntemaan. Uunin arvostelu löytyy kymmenistä kirjallisuusblogeista. Finlandia-voiton jälkeen kuulin myös helsinkiläisten divarien tyhjentyneen hyryistä, kun ihmiset alkoivat lukea hänen muita kirjojaan.

Minä pidin myös Uunista. Sen muurauskohdat olivat erityisesti vaarini mieleen, joka ei ollut ensisijaisesti lukumiehiä vaan tekijämiehiä enemmänkin. Minä puolestani pidin kaikesta muusta paitsi uuninmuuraamisesta. Siihen ei ollut sellaista herkkyyttä minulla. Onnesi kirja on paksu ja siinä on paljon päähenkilöä. Ja muita ihmisiä, ja tuttua touhua, sanoisinko näin.

Huomaan, että moni asia Hyryn tuotannosta jää tällaisessa läpijuoksussa väkisinkin vaille huomiota. Yksi sellainen on sisäkertomukset. Niitä on, muistaakseni ei Uunissa, mutta monessa muussa kirjassa. Pienempinä sisäkertomuksina voi pitää tarinoita, juttuja tai anekdootteja, joita kirjan henkilöt kertovat toisilleen. Niitä lukiessa tulee usein Veijo Meri mieleen, vaikka kirjailijoina nämä kaksi herraa ovatkin hyvin erilaisia. Myös hiljainen sisäänpäin hymyävä huumori toistuu kirjoissa. Uunissa mies soittaa rautakauppaan, kysyy jotain ja kun kuulee, että tavaraa on, hän sanoo: "Hyvä, minä panen pojan hakemaan" ja menee itse hakemaan. Juttu on mielestäni mainio! Romaani on täydellisen oikea paikka tällaisten tarinoiden kertomiseen.

Kertomus (1986)

Luonto, hillat, koneet, autolla ajaminen, tähtien katseleminen, puolukat, kasvit, joskus myös eläimet. Näillä mennään, kun Hyryn kyytiin hypätään. Vieraantuneisuus, kaipuu tietysti. Ihmisen pienuus ja ymmärtämättömyys. 

Viimeisenä Hyryn kirjoista luin Kertomuksen. Siinä on neljä novellia ja yksi "vapaamuotoinen proosakteksti". Novellit ovat hyviä. Yhdessä poika rakentaa joulutähden ja panee sen sisään valon joka toimii paristolla. Pukin tultua hän liittää johdot patteriin, vaivihkaa.

"Kaikki katsoivat kuusta ja huomasivat tähden. Jussi katsoi vain paketteja pukin edessä. Isä katsoi häntä.

  -Elämiste, tuota poikaa, isä sanoi.

Hän katsoi, kun isä nauroi omalla laillaan. Se oli peräisin niiltä ajoilta, jolloin häntä ei ollut vielä ollut ollenkaan."

Tämäkin novelli loppuu kauniisti. Kirjoitan vain viimeisen lauseen. "Tuolla ulkona, kun tulee huhtikuu, ja toukokuu, lumi sulaa ja vesi virtaa maantien yli talon yläpuolella ja alapuolella, hän mietti ja muisti, minkähajuista vesi on, kun se tulee pitkin maata lumisohjosta näkyviin."

Ehkä ei ollut sattumaa, että viimeisenä tekstinä oli Mustan ojan vesi, kaunis ja hauras teksti, jolla ei oikein ole alkua eikä loppua. Kustantaja on pidättäytynyt kutsumasta sitä novelliksi. Siinä ollaan ja nähdään, koetaan haistetaan maistetaan. Kirjailija on saanut päästellä. Minä ajattelin tätä lukiessani tuoretta HS:n kirjakritiikkiä Anni Kytömäen Kultarinnasta. Siinä sanottiin jotenkin näin: Mitä Gummerruksella oikein tapahtuu? Viime vuonna tuli Pauliina Rauhalan taivaslaulu ja nyt tämä. Siellä annetaan kirjailijan kirjoittaa niin kuin hänestä tuntuu. En pane sitaatteja, kun muistelen kökösti omin sanoin, mutta tämän vaikutelman tuo ylistävä kritiikki minuun jätti. Tähän toteamukseen palaan: Jo monta kirjaa kirjoittanut 55-vuotias kirjailija on saanut kirjoittaa ihan mitä haluaa, ilman muotoa tai rakennetta. Toki sellainen on, muodollinen muoto, mutta teksti kyllä hajoaa. En moiti, vaan yritän selittää. Joku voisi puhua proosarunosta tai runoproosasta. Minä en, kun en oikein tiedä.

"Hän tuli saunasta, lämpimästä, ja luotti nyt itseensä, hän oli saanut itseensä lämpöä. Autonkorjauksen hän voi ottaa harrastuksena, hän ajatteli. Mutta miksi aamulla, kun herää, on masentunut?

 Astua askeleeet erikseen, ja tehdä liikkeet kiinnostuneena, sillä niitä me vain teemme täällä, kun elämä kuluu. Ajattele robottia, joka tekee ja tekee ja liikkuu ja liikkuu ja vertailee, mutta ei mitään tunne eikä tiedä.

 Kun pitää sylissä lasta ja koskettaa viileää ihoa, joutuu omaan tiedottomaan alkuaikaansa."

Minä melkein itkin, kun luin tätä. En fyysisesti, mutta sisällä oli itku. Jotenkin itkin tätä kertojaa, ja ehkä omiakin surujani, kun niitä on aina sisällä, enemmän tai vähemmän, minulla ja muilla. Teemat ovat ja pysyvät Hyryllä, mutta kirjat eivät missään nimessä ole samanlaisia keskenään. Siksi ne olisi hyvä kaikki lukea.

"Miksi on ihmisen mielessä ikävä, aina. Koivut tienvierellä vaaleanvihreitä, haavat, ruskeanvihreitä, männyt tummempia, koivujen hempeys tummien mäntyjen seassa. Peltojen väri hiekkaa ja suomutaa. Oliko hän juuttunut johonkin kiinni, ihan lopullisesti, epätoivoon, eikä päässyt käsiksi näihin hiekkaisiin peltoihin, juhannuksen koivuihin, mäntymetsiin ja tuomiin, kukassa oleviin.

 Mustan ojan rannalla kasvaa rentukka, keltainen, helposti murtuvat kukat ja helposti katkeavat vihreät varret. Kevätiltana kylvöntekoaikaan, kun sataa vastaan, ihan vähän, hämärässä metsässä. Mustikka kukkii, myrsky on kaatanut muutamia tukkipuita. Tuulee vähän, ja koivut nuorine lehtineen huojuvat ja kahisevat. Vesipisaroita tippuu maahan ja puitten lehdille. On ikävä jotakin, mennyttä elämääni, ja niin oli silloinkin. Metsästä ja suolta tuleva mustan ojan vesi virtaa kiivaasti, kevään vesi, kevään loppuja vesiä, eikä nuoruutta enää ole."

Aamulehti osasi kirjoittaa jo joskus kauan sitten: "Antti Hyryä on hyvä lukea: hänen ihmisensä ovat ihmisiä ja maassa on maan lämpö."

S.