Kakka on tabu. Siitä ei puhuta, vaikka se on osa elämää siinä missä kynnet ja villasukat. Ehkä siihen liittyy jotain froidilaista, kuten froidikin ehdotti aikanaan.
Koirankakasta on vähän helpompi puhua. Ajattelinkin aloittaa siitä. En tosin lupaa, enkä edes uhkaa, että etenen ihmiskakkaan, sillä se saattaa laskea suosiotani ihmisten keskuudessa ja sitähän me perussyylliset ihmiset kammoamme. Olisi hirveän tärkeää, että kaikki maailman ihmiset hyväksyisivät minut.
Koiramme kakkasi mm. eilen, kuten kakkaa joka päivä. Hänellä on ollut alkuvaikeuksia kakkaamisen kanssa, ja aiemmin lenkillä kakka yleensä ei tullut, mutta heti lenkin jälkeen se tuli paperille sisälle. Asia ei ollut vastenmielinen, mutta ajattelin, että koira oikeasti haluaisi pitää reviirinsä puhtaana, ja ulos kakkaaminen on siksi tärkeää. Toki mukavuudesta on kyse myös ihmisten näkökulmasta.
Eilen lenkillä koira teki kakkaansa pitkään. Kyse oli siis sekä ajallisesti että fyysisesti pitkästä kakasta. Ajattelin, että mikäköhän on, ja koiran oltua aloillaan jo puoli minuuttia katsoin, mistä on kyse. Se otti varovaisia askeleita homman vain jatkuessa. Pitkä kakka ulottui maahan saakka mutta ei katkennut. Sen sisällä näyttikin olevan jotain. Epäilin valkoista nauhaa aluksi kalkkunan nahkasuikaleiksi, mutta tajusin pian, että kyse on matonkuteesta. Niitä on ollut sekä pitkiä että lyhyitä versioita lattioillamme lojumassa. Nyt yksi oli päätynyt melko pitkänä mahaan. Astuin hännän, siis matonkuteen hännän, päälle ja odotin, että koira etenisi. Niin kävikin, hitaasti. Lopulta n. 40 cm pitkä naru tuli sievästi ulos koiran suolistosta. Ehkä eläin oli iloinen. Mietin, mitäköhän hän miettii. Mietin aika usein, mitä muut miettivät. Mietin myös, että ehkä muut eivät näin paljon mieti, mitä muut miettivät.
S.
Koiran kakkaaminen on kiinnostava juttu. Meidän koiramme etsii pitkään soveliasta paikkaa, mihin aarteensa päästäisi. Toimitus edellyttää paikallaan pyörimistä ja etsimistä. Joskus on lähdettävä etsimään uutta paikkaa ja pyörittävä taas kymmenisen kertaa, ennen kuin helpotus tulee. Taluttaja on yhtä helpottunut kuin äiti, joka seuraa vauvansa vatsantoimintaa. En vain ymmärrä, mikä geneettinen juttu saa aikaan tällaiset rituaalit. Onko lajin säilymisen kannalta ollut tärkeää osata löytää sopiva kakkapaikka vai onko tapa tullut sivistyksen myötä.
VastaaPoistaMinä olen miettinyt koiran tunteita, joita siis lähtökohtaisesti ei ole olemassa, sillä kaikkihan nyt tietävät, että ihmisellä on tunteet ja eläimellä ei. Aiheesta lisää mm. Eveliina Lunqvistin Salaisesta päiväkirjasta eläintiloilta. Mutta että jos häpeääkin ajattelee, niin katos vaan kun jotain kuuliaista koiraa nuhtelee jostain töllöntyöstä, niin kyllä kulkee niin seinänvierustoja pitkin ja häpeää olomuotoaan perinpohjaisesti, että tällainen koiran kieltä osaamatonkin ymmärtää, että nyt kaveria hävettää. Että sikäli saattaa se kakkakompleksi, joka ihmisillä on tavanomainen (että kakka ei esim. tule vieraissa helpolla), olla koirienkin juttu jollain tavalla. En minä sitä asiaan liittyvää vaikeutta osaa muuten selittää.
VastaaPoistaS.