Vasta perästäpäin alkoi päässäni soida tuo Toivo Kuulan/Eino Leinon Rukous. Sitä ennen olin ehtinyt jo eläytyä ja elääkin oikeastaan lapsuuttani palasen verran uudestaan. Kuinkakohan kauas peruuttaisin?
Tampereen tuomiokirkossa harjoitellessamme J. S. Bachin jouluoratorion kolmea alkupään kantaattia tunsin uudestaan sen, jonka muistan tunteneeni aiemminkin; muistin lapsuuden. Kotini Oulunsalossa, olohuoneen ja mustat kaiuttimet, joista tuo teos soi. Itse radio ja soitin oli toisessa huoneessa, mummunhuoneeksi ristityssä. Mummua en muista juurikaan, mutta musiikin muistan ajalta paljon ennen mummun kuolemaa. Alttoaariat muistan, alkukuoron muistan. Tunnelman muistan hyvin.
Palasin tahtomattani hyvin varhaiseen lapsuuteen. Muistot olivat mieluisia, kotona äiti aina tykkäsi töhöttää jouluna monipuolisesti. Tykkää kai vieläkin. Paluumatkani voi ymmärtää monin tavoin. Olin nimittäin poikakuoron rivissä. Parta ajeltuna, punainen nuttu niskassa. Virallisesti olin valvojana, mutta opportunisti minussa kiipesi lauteille poikien sekaan. Ei voi puhua vahvistuksesta, jos kohta yritin myös olla torpedoimatta projektia omilla toimillani. Siinä kai onnistuin.
Lauloimme kolmen poikakuoron voimin teoksen perjantaina 19.12.2014 Tampereen tuomiokirkossa, 20.12. Turun Mikaelinkirkossa ja 21.12. Keski-Porin kirkossa. Kuoroina olivat Turun CCI, tamperelainen Pirkan Pojat sekä Porin Poikakuoro. Laulajia oli 130. Orkesterina soitti Pori Sinfonietta, pieni sievä pumppu. Sen taiteellinen johtaja Jan Söderblom oli puikoissa. Solisteina lauloivat CCI:n johtajan Rainion Heikin lisäksi basso Riku Pelo, altto Annukka Kuivisto sekä sopraano Tuuli Lindeberg. Jälkimmäinen suoritti tehtävänsä kuten olisi suorittanut Emma Kirkby tai Maria Kristina Kiehr.
Musiikillisesti kiertueen käyrä oli nousujohteinen. Henkisesti taannuin poikavuosieni tasolle. Tai yritin. Eläydyin poikien nahkoihin. Sen täytyi olla hienoa! Yleisö oli aivan innoissaan, vaikkakin sanoi eräs kuulija, että kyllähän poikakuoroa arvioidaan vähän toisenlaisilla mittareilla kuin muita kuoroja. Minä näin ihmisten naamat siellä yleisössä. Toki ilmeillä voi yrittää valehdellakin, mutta kirkollinen porilaisia ei valehtele yhtä aikaa. Kun 130 poikaa jollotti Herscherdeshimmelsiä niin kovaa "että luu paistaa" kuten yhden kuoronjohtajan neuvo kuului, oli yleisön katseleminen kyllä voimaannuttavaa puuhaa.
Luulen, että tämä oli viimeinen kerta kun laulan poikakuorossa. Ja ensimmäinen. Täällä Turussa on tapana ollut, että CCI tekee yhteisproduktioita sekakuorojen kanssa. Esimerkiksi Mendelssohnin Lobgesangin lauloimme joitain vuosia sitten Hämeenlinnassa. Silloin olin kuorossa, mutta ikinä ei ole kuorossa laulaminen tuntunut niin tarpeettomalta kuin silloin, kun Elja Puukko tuuttasi vieressä niin kovaa, että luu paistoi. Toki hän osaa sävyisästikin laulaa. Ja Lobgesangissa olikin tuutattava, jotta orkesterin takaa jotain kuului. Minunkin olisi pitänyt, mutta...
Kerron vielä Tuuli Lindebergistä. Ihastuttava persoona. Ääni kuin maitoa ja hunajaa, esiintyminen hiljaista ja keskittynyttä. Kuultuani muutaman kerran hänen ääntään tivasin, mitä Emma Kirkby on sanonut hänen äänestään. Hän on valmentanut oppilaita Kirkbyn mestarikursseille, muttei ole koskaan varsinaisesti laulanut itse Kirkbyn kursseilla. Samoin hän kertoi Maria Kristina Kiehristä, joka tässä Caldaran teoksessa laulaa niin, että ystäväni Tuomo jo silloin vuosia sitten nuorena miehenä ihastui häneen, tiedä sitten ihastuiko ikihyviksi mutta ihastui.
Sellainen ihastuminen on meille musiikkia rakastaville miehille ihan tavanomaista. Kerroin Tuuli Lindebergille, että hän lauloi niin sykähdyttävästi, ettei tyylitaju ja suoritus jää jälkeen tämän Hermione Grangeria muistuttavan naisen ammatillisesta suoriutumisesta. Välitin myös pyytämättä terveiset kuulijalta, joka oli häneen ihastunut siinä sanan ja sävelen alla. Että tällaisiakin elämyksiä voi jouluoratorio tarjota. Hän nauroi ja sanoi, että ääni on hänen työvälineensä, ja oikeasti hän arjessaan leikkii lastensa kanssa hiekkalaatikolla kirpputorilta ostamissaan vaatteissa ilman meikkinaamiota. En mene nyt tähän teemaan tämän syvemmälle, ei ole tarvetta, vaan palaan aiempaan keskusteluumme. Sain nimittäin sopraanolta kirjavinkin, jonka jaan ennen kuin itsekään siihen pääsen käsiksi. Olen paasannut ennenkin siitä, miten musiikki voi pienessä tilassa ja yleisössä tuntua aivan erityisen suurenmoiselta. Samoin esiintyjän näkökulmasta voi tulla tunne, että puhunpas nyt juuri tälle paikalla olevalle väelle, enkä mieti, miten saisin ääneni kantamaan tuonne kaukana näkyvään viimeiseen penkkiriviin. Tästä keskustelimme, vaikkakin hyvin turvallisen tuntuisesti. Kyse on samasta asiasta, kun suomalainen pitää puhetta. Aina olisi mietittävä yleisöä, jolle puhutaan. Laulaminen ei tässä eroa oikeastaan mitenkään puheesta.
Pitäisi muuten enemmän uskaltaa haastaa mukaviakin ihmisiä erimielisyyksiin. Niistä kehkeytyy usein ikimuistoisimmat keskustelut. Samaa mieltä oleminen on lopulta väsyttävää, kuten kaikki muu, mitä teemme vain siksi, että osaamme sen tai että olemme näin tehneet aiemminkin tai että yleensä näin tehdään.
Oppimisstrategiastani en kuitenkaan luovu, sillä ei ole syytä: Haastan, kysyn ja kuuntelen kun tapaan ihmisen, joka tietää jostain enemmän kuin minä. Kaikkea kuulemaani en muista, mutta ihmistapaamiset ovat hämmästyttävän usein ikimuistoisia. Minun kohdallani kyse on ihmisenä olemisesta.
S.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti