Perheenjäsenet: elukka

En esittele perheenjäseniäni arvojärjestyksessä. Ja jos aseella uhaten pakotettaisiin sellaista yrittämään, saattaisin silti arpoa järjestyksen mielessäni. Mieleeni tulee Eduard Uspenskin rakastettu ja nerokas lastenkirja Fedja-setä, kissa ja koira. Sen alussa Fedja-niminen poika löytää kotoaan kissan, joka osaa puhua. Fedjan äiti tulee kotiin, eikä voi hyväksyä, että hänen kotonaan haisee kissalta ja ajaa kissan pois. Pojalle hän antaa vaihtoehdoksi lähteä kissan mukana tai jäädä. Poika valitsee lähtemisen. Samat vaihtoehdot ovat tarjolla isälle: on valittava vaimon ja kissan väliltä. Isä miettii valintaansa kauan. "Minä valitsen sinut. Sinut minä olen tuntenut jo kauan, tuon kissan minä näen nyt ensimmäistä kertaa."

Tämä ei ole analogia puolisooni, vaan eläimeeni. Ei se meillä kauaa ole ollut, mutta eläinten maailma on tullut voimalla tyköni. Olen oikeastaan miettinyt aika syvältä uusiksi sitä, mikä ihminen on ja mikä on eläin. Perinteisesti olen ajatellut, että ihminen on viisas ja eläin enemmän tai vähemmän tyhmä. Tästä käsityksestä olen luopunut jo aiemmin. Nyt mietin, mitkä ovat ihmisen oikeudet yli eläimen ja mitkä eläimen oikeudet yli ihmisen. Vastauksia ei ole, ja tänään viimeksi söin pekonia, mutta luulen, että tämän asian äärellä joudun olemaan vielä kauan. Vastauksia ei varmaan ole luvassa pitkään aikaan.

Eläin on hahmo ja persoona siinä missä joku ihminenkin, jonka tunnemme. Eläimen logiikka on eläimen logiikkaa, ei ihmisen. Sen hyväksymisen jälkeen avautuu ihmisenkin silmä näkemään ihmeellisiä asioita. Osa koiran toimista tosin on nähtävissä ilman mitään eläinteemaista filosofista pohdiskeluakin: koira osoittaa ystävyyttään sen innokkaammin, mitä kauemmin häntä on pidetty telkien takana. Myös muunlaisten tarpeiden tai suosion osoittaminen on koiralle niin tärkeää, että hän yleensä etsii keinot ja kanavat viestinsä läpi viemiseen. En jaksa nyt hakea yläkerrasta lainakirjaani Eläimet kertovat (kirjoittaja on Konrad Lorenz, aivan rakastettava vanha eläintutkija!), jota olen jo 120 sivun verran lukenut ääneen lapsille aina iltaisin. Se on mainio! Kirjoitan siitä vielä sitaatteja joskus. Ei, kyllä minä taidan sen kirjan nyt hakea.

No, en löytänyt pitkästä etsinnästä huolimatta pitkää sitaattia, jota hain. Saman asian kirjailija kuitenkin kirjoittaa kirjansa alkukappaleen "Eläimet kiusankappaleina" alkuun: 

"Minkä tähden kerron ensiksi eläinten parissa elämisen varjopuolista? Koska kyky kestää näitä varjopuolia on eläinrakkauden mitta."

Nyt kun sen tuosta vielä luen uudestaan, niin siinä kai on kaikki oleellinen. Myöhemmin samassa luvussa, kerrottuaan ensin lukuisia esimerkkejä eläinten tekemistä tuhoista ja omituisista vaatimuksista, Lorenz kertoo: "Mutta mitä hyötyä on sitten siitä kalliista loputtomasta kiusasta, jota eläimet perheenjäseninä saavat aikaan? Kuten sanottu, monissa eläinpsykologisissa tutkimuksissa on välttämätöntä, että tutkittava eläin on henkisesti terve eikä sen sielu ole vankeuden painajaisen sumentama. Mutta ei siinä kylliksi: eläin, joka saattaisi paeta ja kuitenkin jää luokseni pelkästä kiintymyksestä minua kohtaan, tuottaa minulle kuvaamatonta mielihyvää. Kun Tonavan rantaniityllä käyskennellessäni kuulen korpin sointuvan äänen ja kun tämä iso lintu vastatessani sen huutoon vetää korkealla taivaalla siipensä suppuun, syöksyy suhisten alas hurjaa vauhtia, jarruttaa levittämällä viime hetkessä siipensä ja laskeutuu kepeästi kuin höyhen olkapäälleni, silloin unohdan kaikki revityt kirjat ja tyhjäksi ryöstetyt sorsanpesät, jotka tällä korpilla on tunnollaan. Sellainen elämys on aina sykähdyttävän ihmeellinen, vaikka se toistuisi tuon tuostakin, päivästä toiseen ja vielä silloinkin, kun Odinin lintu on käynyt minulle yhtä tutuksi ja luonnolliseksi seuraeläimeksi kuin koira tai kissa jollekulle muulle. Tosiystävyys villieläinten kanssa on minulle niin jokapäiväistä ja itsestään selvää, että en aina tule muistaneeksi sen erikoisuutta."

Minun ystävyyteni eläimen kanssa ottaa vasta haparoivia ensiaskeleita. Loukkaannun sille vääristä asioista, enkä ymmärrä sen kaihoisan katseen ja jaloissa kiehnäämisen tarkoittavan kakkahätää, vaan pidän sitä seurankipeytenä ja herkunnälkänä. Ja kun kakka sitten on ilmestynyt - se ilmestyy aina salakavalasti - olen näreissäni. Koirani juoksee minua silloin karkuun, kun murisen, tai sitten tulee vimmaisesti nuolemaan naamaani kun pyyhin hänen jätöksiään lattialta. Penseyttä ei ole missään vaiheessa. Turhaan ei penseyttä sanota rakkauden vastakohdaksi.

Mutta elukka. Ystävällinen, huomaavainen, herkkäkin kai. Utelias, itsenäinen. Silkkinen, yhä. Paimensukuinen suomenlapinkoira. Kaunis, kauniimpi kuin moni muu. Ei kaipaa ihmistä niin kovasti. Ilahtuu silti aina tavattomasti kun yksinäisyys päättyy, mutta ei koko aikaa hakeudu rapsutusetäisyydelle. Ei pysy aina rapsutusetäisyydellä, vaan saattaa vaihtaa paikkaa. Varsinkin jos unesta herätetään rapsuttamalla. Elukka päästää aamuisin mainioita korinansukuisia pienäännähdyksiä, kun joskus yllätän hänet yöunilta ja menen viereen rapsuttelemaan. Elukka pissailee sisälle, ellen huolehdi asiasta säännöllisesti. Eteiseen se ei pissaa, joten pidättäminen onnistuu. Eteisessä häntä sopiikin pitää silloin tällöin. Päiväsaikaan pidän sitä mielelläni kanssani, paitsi tärkeitä kontaktiasioita hoitaessani. Kun aamulla olen metsälenkittänyt ja -kakattanut koirani, on hyvä tulla sisään. Silloin voi rytmi osua kohdilleen niin, ettei koko päivän aikana tule kakkaa lainkaan. Mutta jos rytmi häiriintyy, tulee pissat ja kakat miten sattuu, ja sitten suutun. Suutun, kun tiedän koiran tarvitsevan jotain muuta, mitä typerässä ihmisen-/perheenisänrytmissäni pystyn tarjoamaan. Koira saa kärsiä, vaikkei kovin pahasti. Kiukkuahan se vain on. En minä ole koiralleni koskaan mitään tehnyt.

Mutta koirasta on vaikea puhua, itsestäni helpompaa. Vaikeaa siksi, etten oikein tunne koiraani. Minulla on vielä matkaa siihen, että tunnen hänet ja hänen kielensä. Mutta uskon, että löydän tien eläimeni sydämeen. Pidän itseni avoimena, yritän olla reilu ja rehellinen. Muuta konstia ei ole.

S.